— Rakas lapsi, olethan syytön ja uskothan samaa minustakin? — sanoi
Reinhagen, syleiltyään tytärtään.
— Syytön olen minä, isä armas, ja syytön olet sinäkin. Ja näiden molempien herrojen kuullen tahdon kertoa, miten minä tuon sormuksen sain. — Sinä tiedät, isä kulta, — jatkoi hän — miten raskaasti suru, suurten murheittemme aikana, painoi minun sydäntäni, samoin kuin omaasikin. Sinä tiedät myöskin, että minulla kaksi kertaa olisi ollut tilaisuutta päästä naimisiin ja perustaa oma koti, mutta sinä et tiedä, että rakas äiti vainaja kuolinvuoteellaan pyysi, etten jättäisi sua, vaan olisin aina luonasi ja koettaisin sinua lohduttaa voimieni mukaan. Puhumatta sinulle mitään, kieltäydyin minä naimisiin menemästä, ja kun tuntui niin rauhattomalta, läksin metsäkummulle, veikon haudalle käymään. Siellä itkin sitten kerran oikein kyllikseni ja rukoilin Herraa neuvomaan minua, mitä tehdä. Kauan siinä istuin, mietteisiini vaipuneena, ja katselin ympärilleni, nähdäkseni, eikö Jumala antaisi minulle mitään merkkiä. Sitten kyykistyin alas, poimiakseni maasta muutaman kukkasen. Yksi niistä, joka oli vankempi varreltaan, nousi juurineen käteeni, ja sen mukana kohosi maasta tämä sormuskin. Minä puhdistin sen ja ajattelin itsekseni: tämä se on oleva minun kihlasormukseni, koska minä sen vainajain kummulta löysin, ja rakkaan isäni luona tahdon olla minun tai hänen kuolemaansa asti. En tahtonut siitä sinulle mitään virkkaa, koska pelkäsin, että sanoisit minua pieneksi hupakoksi etkä kenties tahtoisi uhraustani vastaanottaa. Vaan siitä hetkestä asti olen ollut niin iloisella ja reippaalla mielellä ja olen voinut kaikesta luopua sinun tähtesi. Ja nyt se on sanottu, — päätti tyttönen hymyillen. — Mutta anna anteeksi, armas isä, että taas minun tähteni olet joutunut epäluulonalaiseksi. Jos tätä olisin voinut aavistaa, niin olisin jo kauan sitten kertonut sinulle koko asian. — Hän syleili hellästi isäänsä ja kuiskasi:
— Sinun kanssasi olen kernaasti vaikka vankeudessakin.
Presidentti ja kriminaalineuvos, jotka olivat kertomusta kuunnelleet, tunsivat jotain omituisen lämmintä sydämen tienoilla. Tämmöistä ei ollut vielä milloinkaan heidän toimintansa aikana sattunut, ja moisessa kuulustelussa olivat he ensi kerran. Ikävä kyllä, oppivat oikeusherrat tuntemaan ihmisiä enimmäkseen vaan pahalta, harvoin hyvältä puolen. Siksipä kävikin tämä niin heidän sydämiinsä.
Presidentti katkaisi äänettömyyden ja pyysi nähdäkseen sormusta. Välttääkseen syytöstä puoluellisuudesta, oli presidentti jättänyt alustavan tutkinnon kokonaan kriminaalineuvoksen huoleksi eikä niinmuodoin vielä ollut nähnytkään sormusta. Suurella tarkkuudella katseli hän sitä nyt. Sormus oli äsken puhdistettu, vaan kuitenkin näkyi siinä veritäpliä. Mutta presidentin terävä silmä huomasi samalla, että G ja R kirjainten väliin vielä oli pistetty pieni z kirjain. Silloin koetti hän painaa erästä sormuksen sisäpuolella olevaa, tuskin huomattavaa nappulaa, ja heti avautui sormuksen nasta, ja sen alta tuli näkyviin aivan vaalistunut naisen kuva.
Hämmästyneenä tästä näöstä huudahti presidentti:
— Jumalan kiitos! Tässä on paras todistus teidän viattomuudestanne, armas ystäväni. Minä tunnen tämän sormuksen. Kuva tässä on vaimo vainajani kuva. Kutsukaa poikani tänne, herra kriminaalineuvos! Kertomus tästä kaikesta on otettava protokollaan.
Nuori kreivi tuli, ja presidentti puhui hänelle erikseen:
— Poikani, minun täytyy pyytää sinua vaikeaan tehtävään. Minä tahdon säästää Reinhagenia ja hänen tytärtään enkä kutsu tähän kuulusteluun enää muita vieraita. Pidä sinä siis tarkka pöytäkirja tästä.
Poika totteli äänetönnä.