— Nyt, neiti Reinhagen, pyydän teitä kertomaan, miten te saitte tämän sormuksen — sanoi kriminaalineuvos.
Lyydia uudisti kertomuksensa lyhyeen ja selvään. Hajamielisenä piirteli nuori kreivi alusta hänen sanojaan paperille, vaan sitten laski hän kynän kädestään ja kuunteli vaan täynnä hämmästystä. Kun Lyydia oli lopettanut kertomuksen, hyppäsi nuori kreivi pystyyn ja huudahti:
— Näyttäkää minulle se sormus, hyvät herrat! Oi jospa olisitte antaneet minun heti puhua näitten kanssa!
Hän otti sormuksen, suuteli sitä ja sanoi:
— Sainhan sinut jälleen, rakas sormukseni. Niin äkkiä hävisitkin minulta sormieni kanssa.
Reinhagenille ja Lyydialle sanoi hän sitten:
— Siinä taistelussa, missä teidän poikanne ja veljenne kaatui, sain minäkin haavan ja menetin kolme sormea vasemmasta kädestäni, kuten tässä näette, — hän veti hansikkaan pois vaivaisesta kädestään. — Etusormessa oli minulla sormus, jonka nastassa oli äitini kuva. Sen tahdoin viedä kanssani taisteluun, että muisto rakkaasta äidistäni minua suojelisi. Mutta silloin vei äkillinen isku minulta sormuksen sekä sormet. Minä menin tainnoksiin, kumppanit kantoivat minut pois, enkä sormusta enää sen koommin nähnyt.
Nyt painoi hänkin pientä nappulaa ja näytti Lyydialle äitinsä kuvan.
— Tässä on vielä nimenikin, — lisäsi hän, — "Dietrich Graf z. R."
(Dietrich R:n kreivi).
— Onko tämä unta vai totta? — kysyi Lyydia isältään.