— Totta se on eikä mitään unta! — huudahti nuori kreivi. — Tiedän vielä muutakin, joka on totta. Jumala on antanut sinulle merkin siitä, kuka on oleva sulhosi. Isä! Minä olen kestänyt koetuksen ja aina luottanut Lyydian viattomuuteen. Nyt siunaa Lyydiaa ja minua, niinkuin äitikin tämän sormuksen kautta on meitä siunannut.
Presidentti, joka kauan oli pitänyt Lyydiasta, siunasi heitä molempia ja syleili Reinhagenia.
Riemusaatossa noutivat seurakuntalaiset ja kenraali Reinhagenin kotiin. Kutsuttiinko vanha kouluneuvoskin tuliaisjuhlaan ja noudattiko hän kutsua, siitä ei kertomus mainitse mitään. Kenraalitar, joka rakasti Lyydiaa kuin omaa tytärtään, tahtoi välttämättömästi pitää huolta hänen myötäjäisistään, ja pastori, kovien koettelemusten mies, sai vastaanottaa ystävyyden ja rakkauden osoituksia monelta taholta. Muutaman kuukauden perästä aiottiin viettää häitä, sillä Reinhagen oli sanonut tyttärelleen:
— Nyt tiedän, lapseni, miten tuon sormuksen laita oli, mutta lupauksestasi en tahdo mitään tietää. Siitä minä sinut täydellisesti vapautan tai siirrän sen — sulhollesi.
Mutta noin kaksi kuukautta tämän jälkeen saapui omituinen häälahja.
Vaikka Lyydia erinomaisella ystävyydellä oli otettu presidentin perheen jäseneksi, vallitsi kuitenkin heidän keskuudessaan, tuon selvittämättömän murhan takia, hämärä vastenmielisyys Lyydian isää kohtaan. Silloin saapui presidentti eräänä päivänä odottamatta kotiinsa kaupungista.
— Minä tuon mukanani häälahjan, jota ette kenties ole odottaneet, — sanoi hän ja osoitti kookasta, päivän polttamaa miestä, joka nousi hänen kanssansa rattailta. — Tämä on teidän veljenne poika, Reinhagen, murhatun Davidin poika. Hänellä on paljon kertomista Teille.
Reinhagen katseli vierasta tulokasta ja huomasi hänessä pian monta veljensä piirrettä, vaikka nuori mies oli ystävällisemmän ja lempeämmän näköinen.
— Rakas setä, — sanoi vieras, — minä olen tullut tänne suurta vääryyttä hyvittämään. Sinä olet kärsinyt paljon isäni tähden. Jumala antakoon sen hänelle anteeksi, ja anna sinäkin hänelle anteeksi! Hänen murhaajansa on — Tuaro, orja, joka oli hänen mukanaan. Isä oli ottanut hänen vaimonsa ja myönyt hänet. Sitä ei Tuaro voinut unhoittaa, ja matkalle lähtiessä oli hän toisille vannonut, etteivät he enää tulisi isääni näkemään. Mutta meitä hän rakasti, ja siksi hän odotti, kunnes kaikki asiat tulisi järjestetyiksi, ja kuultuaan, että sinutkin, setä, ajettaisiin pois kodistasi, tahtoi hän murhaamalla isäni tehdä teillekin hyvän työn. Näön vuoksi matkusti hän pois, vaan palasi yöllä takaisin, aukaisi hiljaa akkunan, jonka jo päivällä oli ruuvannut irti, ja hyökkäsi huomaamatta isän kimppuun. Näytteeksi muille orjille tästä kostontyönsä täyttämisestä, leikkasi hän irti vasemman käden, jossa sormus oli, ja kiiruhti sen kanssa kotiin. Tämän tunnusti minulle Tuaro juuri ennen kuolemaansa ja antoi minulle isän kuivettuneen käden ynnä sormuksen, ja tässä se nyt on. Katkera suru ja varmaan myös kalvavat omantunnon vaivat mursivat ennen aikaa Tuaron elinvoimat. Mutta minä en ole tullut ainoastaan näitä sinulle kertomaan, vaan myös puolestani asiasta hyvitystä antamaan, sitä enemmän, kun vasta kuulin, että vielä toistamiseen olet saanut sen tähden kärsiä. Minä en tarvitse isoisän taloa ja perintöä. Minä olen rikas, ja minulla on tavarata enemmän kuin tarvitsen. Minä tahdoin nähdä kotimaatani ja sinut ja tuoda sinulle tämän lohdutuksen. Lyydia saakoon perintötilan sinun kuolemasi perästä; se olkoon minun osaltani hänelle myötäjäisiksi.
Lopun lukija mielessään kuvitelkoon. Lyydia ei kreivittärenäkään unhottanut lapsenvelvollisuuksia isää kohtaan. Reinhagen kuoli ijäkkäänä miehenä. Mutta sulavina vuotivat aina silloin sanat hänen huuliltansa, kun hän saarnassaan puhkesi puhumaan, miten hyvä on pitää Jumalata asiansa ajajana ja psalmistan kanssa sanoa: "Sillä minä tiedän, että Herra raadollisen asian ja köyhän oikeuden toimittaa".