Kuinka juristista tuli teologi
Toisin nyt kuin ennen. Moni seikka on vuosien kuluessa paljon muuttunut. Jos esimerkiksi tulee johonkin pieneen kaupunkiin, jossa ei ole käynyt 40:een vuoteen, niin tuskin sitä enää tunteekaan. Kaupungin vanha tulliporttirakennus rautaristikko-ikkunoineen, joiden takana vangitut pahantekijät ennen istuivat, muille pelottavaksi esimerkiksi ja korkealle Oikeudelle kiitokseksi, on jo korjattu pois. Katua on lavennettu, ja vähän oikealla entisestä portin paikasta seisoo "Rautatiehotelli." Siellä tosin moni veijari nytkin majansa saa, mutta eipä hän enää tyydykään veteen ja leipään, niinkuin hänen virkaveljensä entisinä aikoina.
Kenties tunsit niinikään ennen muinoin jonkun sotilaan hessiläisestä jalkaväestä. Hänellä oli yllään silloin hännystakki ja päässä pannukakun muotoinen huopahattu. Hänen herra kenraalinsa taas käytti töyhtöniekkaa kypäriä ja purjehti eteenpäin kuin kolmimastoinen, puolet kasvoista uponneena korkeaan kaulaliinaan. Pilkottipa vielä palmikkokin esille kolmimaston alta vähän varhaisempina aikoina. Toista on nykyään. Ahdas asetakki on nyt hänen yllään ja päässä kaski. Mutta ellei arvoisa lukija ole tyytyväinen viimemainittuun, vaan tahtoisi mieluummin tshakoa tai keepiä, niin on ainakin tämän kirjoittaja yhtä mieltä sen schwabilaisen isännän kanssa, joka ratkaisi tämän asian näin: "keepit ovat hyvät, kaskit ovat hyvät, mutta — päät ne eivät ole hyviä."
Paljon on maailmassa muuksi muuttunut, eikä yksistään tulliportit ja jalkaväen pukimet. Löytyy kumminkin olemassa eräs laji ihmisiä, jotka ovat muuttumattomina pysyneet, ne ovat — ylioppilaat. Iloisia, reippaita, tulevaisuudesta huolettomia he ovat, kunnes sitten tutkinnot astuvat heidän eteensä pelottavana hirviönä. Sydän kepeä, kukkaro myös. Vähän kireät välit tosin viimemainitun kera, vaan sitä parempi tuttavuus tuon jalon rikkaruohon kanssa, mikä tupakaksi nimitetään, sekä ohrain ja humalain kanssa. Semmoisia he olivat sata vuotta sitten, ja samallaisia he ovat vielä tänäkin päivänä. Ja kuitenkin piilee tuon mustan, liivittömän samettitakin alla, kaiken iloisuuden rinnalla, miehuullinen mieli, jolla on oikea tarkoitusperä, ja joka kuohuu ja käy kuin jalo viini, kunnes se viimein kirkkaaksi selkenee. Siksipä emme tahtoisikaan hyljätä saksalaisten ylioppilasten elämää emmekä vaihtaa sitä ranskalaisten pakkotakkiin, vaikka nämä herrat koulupojat ahkerammin penkeillään pysyvätkin ja hiukan paremmin käyttäytyvät. Kellä ei nuoruutta ole, sille ei vanhuuttakaan tule.
Ylioppilaitten mielessä asuu, paitsi lukuhalua, myöskin eräs toinen halu, ja se on matkailemis-halu. Sentähden onkin monelle professorille sangen vaikeata esimerkiksi helluntailuvan jälkeen taas saada kuulijakuntansa kokoon. Useat ylioppilaat arvelevat nimittäin: professoria saa kyllä vielä kuulla, ja voihan hätätilassa kopioida hänen vihkonsa taikkapa ostaa kirjan, jossa tuo viisaus seisoo oikein präntättynä, mutta tätä tai tuota seutua en kenties enää koskaan eläissäni näe, ja siksipä sitä nyt pitää ihailla. Ja jos matkarahat ovatkin niukat, niin löytyyhän hyväntahtoisia ihmisiä kaikkialla, jotka nälkäiselle ylioppilaalle vähäisestä palkkiosta pöydän kattavat.
Näin ajatteli viime vuosisadan lopulla myöskin kaksi ylioppilasta, jotka Leipzigissä olivat antaneet sydämensä lakitieteelle, tuolle neitoselle, joka silmät sidottuina vaakaa pitelee. Lakitieteessä on jotain ylevää, eikä pidä läheskään aina paikkaansa sanat: "lainoppineet ovat huonoja kristittyjä", sillä tosikristittyjä on kyllä heidänkin joukossaan. Ihanaa onkin olla leskein ja orpoin auttaja ja heidän oikeuttaan täällä maan päällä hoitaa.
Niin kulkivat sitten nuo kaksi nuorukaista eteenpäin maantietä pitkin ja istuivat myös joskus jonkun säälivän talonpojan rattailla. Tuommoiset kaupunkilaisjalat ovatkin enemmän tottuneet asfaltilla astelemaan kuin maantietä myöten tallustelemaan, ja niihin saattaa pian ilmestyä rakkoja ja sen semmoista.
He katselivat nyt vanhaa kunnianarvoista Quedlinburgin kaupunkia, jossa keisari Henrik Linnustaja on haudattuna, ja jossa Otto keisarin kaunista rukouskirjaa säilytetään, ja jossa Klopstockin, Messiaan laulajan, synnyintalo on nähtävänä ja paljon muuta ihmeellistä. Nousivatpa portaita myöten ylös Noidankukkulallekin ja katselivat alas sen pyörryttävästä korkeudesta, vähääkään välittämättä siitä, että professorit Leipzigissä sillä välin vakavina istuivat katedrassa, luennoita pitäen. — Mutta mitä syvemmälle he Harz-vuoristoon tunkeutuivat, sitä syvemmälle saivat he myös sukellella kukkaroihinsa, löytääksensä sieltä vielä jonkun kolikon, ja lopulta he eivät enää löytäneet siitä yhtään mitään. Tosin kiinnittivät he vöitään pari tuumaa kireemmälle, ettei vatsa mitään huomaisi, mutta — ei tämäkään ajan pitkään auttanut. Tupakka, jota he polttivat, ei myöskään ollut hienointa lajia, eikä saattanut nälkää sammuttaa. Silloin päättivät he seuraavassa pitäjässä pistäytyä pappilaan ja ilahduttaa sikäläistä pastoria käynnillään, "sillä", arvelivat he, "hän on varmaan ypö yksinäinen ja riemastuu, kun saa taas ihmisiä nähdä. Ylioppilas yksin ansaitsee ihmiseksi kutsuttaa; kaikki muut ovat joko vasta siksi tulemassa tai jo laanneet sinä olemasta". Niin ajattelivat ylioppilaat ja toisekseen myöskin näin: "Pastori on hänkin kerran ollut yliopistossa ja tietää, miten kallis ja monimutkainen tieteen ura on, sekä miten pieni ylioppilaan kukkaro; hän on kyllä käsittävä asian. Toivottavasti on hänellä myöskin hyväntahtoinen rouva, joka nurisematta jakelee vieraanvaraisuutta joko kananmunan tai kukonpojan muodossa, ja onhan sitä aina pappilassa suolattua ja savustettua juhlapäivien rääpiäisiksi."
Samassa sukelsikin jo sievä kylä esille ihanain hedelmäpuistojen keskeltä. Suippea kirkon torni viittaili heitä luokseen, ja pappilan huomasivat he myös heti. Mutta silloin heräsi heidän mielessään äkkiä ajatus, joka tuskallisesti kouristi heidän sydäntään: hehän olivat juristeja eikä teologeja, lakitieteen eikä jumaluusopin oppineita. — Saattaapa vielä olla, ettei pastori lainkaan suvaitse ensinmainituita, vaan kyllä mieluisasti ottaisi vastaan jumaluusopin tutkijoita.
— Silloin, — sanoi toinen heistä, — ei auta muu kuin esitellä itsensä teologeina ja pastorin tulevina virkaveljinä. Olemmehan mekin kristillisiä ihmisiä; olenhan minä vähin jo puheitakin pitänyt ja osaan vielä katkismuksen sekä ulkoa että sisästä.