Toinen teki vastaväitteitä, sillä hän ei ollut tottunut hätävalheisiinkaan, mutta hänen toverinsa selitti asian pitkin ja poikki ja sai hänet rauhoittumaan. Nyt olivat he jo saapuneet viimeiselle pienelle vuoren kukkulalle ja näkivät uhrinsa, pastorin, jonka kimppuun he olivat päättäneet hyökätä, kävelemässä läheisessä puutarhassaan. Hänellä oli yllään suurikukkainen aamunuttu ja sen päällä samettikaapu sekä pitkä piippu hampaissa.
— Mies polttaa, — sanoi ensimäinen ylioppilas, — se on hyvä merkki se.
— Tarkoitat kai, että hänellä siis on tupakkaa, — vastasi numero kaksi.
— En, poikaseni, sitä en tarkoita, mutta polttavien ihmisten kanssa tulee aina helpommin toimeen kuin semmoisten, jotka eivät polta. Hyvällä tuulella ollessaan he näet aina ensin puhaltavat savupilven ilmaan, ennenkuin rupeavat puhumaan, tai jos pahallekin tuulelle sattuvat, niin puraisevat kumminkin ensiksi piipun hammasluuta ja jupisevat vasta sitten. Siinä se etu on. Huomaatkos?
Ja niin he soittivat ovikelloa. Pappilan piski juoksi haukkuen esille, vaan rauhoittui heti, huomattuaan, etteivät tulijat olleet kerjäläisiä. Vanha palvelijatar, valkoinen tanu päässä, tuli ulos ja kysyi ystävällisesti, ketä herrat etsivät.
— Herra pastoria, — sanoivat nämät.
— Hän on tuolla puutarhassa, hyvät herrat.
He astuivat sitte ominpäin läpi pihan puutarhaan. Huomattuaan pastorin, paljastivat he kunnioittavasti päänsä ja tervehtivät häntä latinan kielellä, sillä se kuului asiaan. Pastori vastasi ystävällisesti heidän tervehdykseensä, vaan rupesi sitten heti puhumaan saksankieltä, se kun paremmin häneltä sujui. Vähän olikin pastorilla talonpoikien keskuudessa ollut tilaisuutta latinan harjoittelemiseen. Nyt antoi pastori pienellä pillillä merkin, ja emäntäpiika ilmestyi puutarhaan. Hänen kanssaan puheli pastori viittauskieltä, jota emäntäpiika näytti hyvin tajuavan, koskapa heti toi paikalle kolme seideliä olutta, leipää ja juustoa sekä kaksi suurta piippua ynnä tupakkamassin. Jo tuntui elämä molemmista ylioppilaista paljoa helpommalta. Pian olivat he kokonaan syventyneet keskusteluihin päivän tapauksista ja tieteistä, mutta toimeva emäntä ilmestyi uudelleen ja muistutti ruuan jo aivan jäähtyvän. Molemmat matkalaiset noudattivatkin kernaasti kutsua, ja niin astuttiin sisään. Siellä näkivät he runsaasti katetun pöydän, ja vöitä täytyi hieman väljentää, jotta olisi helpompi hengittää.
Aterian perästä osoitettiin heille oma huone, jossa oli kaksi sievää, valkoista vuodetta. Niin suloista oli niissä levätä ja katsella ulos viiniköynnösten reunustamista akkunoista, kaukana maailman pauhinasta. Tämähän oli palanen paradiisiä. Ja ylioppilaalle numero kaksi, tuolle hiljaiselle, tuntui tämä kaikki niin kodikkaan tuttavalliselta, sillä olihan hänen vaarinsa myös ollut pappi.
Iltapäivällä lähdettiin kävelemään, ja pastori kertoi sillä matkalla paljon elämästään. Hän oli jo tullut sille rajalle, josta Moses 90:nessä psalmissa sanoo: "Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä vuotta", ja tuskaa ja työtä ei siitä suinkaan ollut puuttunut. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat kuolleet, viimeiseksi se hänen pojistaan, joka oli tutkinut jumaluusoppia yliopistossa. Pastori kertoi pappistoimestaan ja siinä kokemistaan iloista ja suruista. Ihanata oli näin maan sydämessä olla rauhan sanansaattajana, Jumalan rakkauden saarnaajana ja seurakuntansa paimenena ja ystävänä. Hän ei tahtonut komentaa seurakuntalaisiaan kuin sotamiehiä, vaan kaitsea heitä kuin paimen lampaitaan. Hän oli myös kokenut, että rakkaudella saa monta vertaa enemmän toimeen kuin vihalla ja toralla.