Sydän oikein lämpeni rinnassa molemmilla juristeilla, kun vanha pastori niin hartaasti neuvoi heitä heidän tulevaa ammattiaan varten. He jäivät yöksi pappilaan ja kun sitten toisena päivänä alkoivat lähtöä tehdä, pyysi pastori heitä toki viipymään muutamia päiviä. Hän otti heidät mukaansa, käydessään kouluissa ja sairasten luona. Siellä he saivat nähdä, kuinka sairaat loistavin silmin ottivat pastorinsa vastaan ja hänen lähtiessään taas siunasivat häntä ja nimittivät Herran lähetiksi taivaan mailta. Kelle vei hän taskussaan linnunpaistin, kelle pullollisen viiniä vahvistukseksi. Parhainta oli kuitenkin hänen sydämensä hellät antimet — osanotto ja rakkaus. Mutta kuumaksi löi kummankin juristin, kun vanha herra heille selitti, miten usein vasta sairauden päivinä näkee kylvönsä ihmissydämessä itävän ja taimelle nousevan, vaikka jo aikoja sitten on kaiken toivonkin menettänyt. Sentähden tuli heidänkin tulevaisuudessa työskennellä loppumattomalla kärsivällisyydellä. Joka ei kärsivällisyydessä kylvä, ei hän mitään niitäkään.
Tuli siitä sitten vähitellen lauantaipäivä, ja matkalaisemme iloitsivat, että saavat sunnuntaina kuulla vanhan pastorin saarnaavan. Mutta lauantaina sairastuikin vanhus aivan äkkiä kesken päivällisateriaa. Hänen täytyi käydä vuoteelle ja panettaa kääreitä rinnalleen. Pastorilla oli hänen poikansa kuoleman perästä ollut usein sydänkouristuksia, ja nuorten miesten kanssa seurusteleminen oli taas niin elävästi muistuttanut hänen mieleensä rakasta pois mennyttä. Kun pahin tuska oli ohitse, kutsutti hän nuoret vieraat vuoteensa luo ja puhui heikolla äänellä:
— Kaiketi menee tämä taas vähitellen ohi, vaan saarnata en jaksa huomenna. Sydämestäni kiitän nyt Herraa, että hän on lähettänyt talooni juuri kaksi teologia. Toivon jommankumman teistä huomenna saarnaavan minun sijastani. Olette tosin vielä nuoria, mutta siitä ei kukaan teitä moiti. Selittäkää vaan nuoren sydämenne käsityksen mukaan Herran totista sanaa, ja seurakuntalaiseni ovat kiitollisia teille. Teettehän minulle tuon mielihyvän? —
Siinä sitä nyt oltiin. Arvoisa lukija arvannee heidän asemansa. Vanha herra antoi heille vielä raamatun, paperia ja kynän sekä lisäsi:
— Suostukaa keskenänne, kuka saarnaa. Kenties on toisella enemmän rohkeutta kuin toisella.
He jättivät nyt pastorin rauhaan ja vetäytyivät omaan huoneeseensa.
Mutta täällä pääsi myrsky valloilleen.
— Nyt sen näet, minkä siitä saimme, kun rupesimme valheen kengillä kulkemaan! — sanoi ylioppilas numero kaksi. — Nyt ollaan koreasti kiikissä.
Pulmalliselta tuntui tämä seikka numero yhdestäkin. Arveltuaan asiaa sinne tänne, esitti hän viimein, että karattaisiin akkunan kautta yön hiljaisuudessa. Kirjeessä, joka oli jätettävä huoneen pöydälle, tehtäisiin täydellinen tunnustus.
Mutta pappilan piski oli kovin valpas, ja kiviaita oli kovin korkea, ja sen takana ojakin vielä niin syvä. Vaarallinen yritys sentään. Sopimattomalta tuntui sitäpaitsi tämmöinen käytös numero kahdesta ja aivan kiittämättömältä sairasta, hyväntahtoista pastoria kohtaan. Hän lähetti toverinsa ulos kävelemään, ja kun tämä, sieltä palattuaan, alkoi pakomatkalle valmistautua, sanoi hän:
— Minä jään tänne ja saarnaan huomenna.