Suuresti hämmästyi tästä numero yksi ja jäi hänkin sitten pappilaan. Puoleen yöhön istui nyt nuori saarnaaja, kirjoitellen ja valmistellen. Sitten laskeutui hän muutamaksi tunniksi nukkumaan, mutta varhain aamulla nousi hän taas ja meni ulos pappilan kauniiseen puutarhaan. Täällä oli niin ihanaa. Aamukaste kimalteli vielä ruohossa ja kukkasilla. Pyhäpäivän tunnelma valtasi hänen mielensä, ja sydän lämpeni rinnassa. Tukalalta hänestä kuitenkin vielä tuntui, että hänen nyt piti saarnata, vaikkei ollutkaan teologi. Mutta, arveli hän, onhan ennenkin moni ylioppilas saarnannut jonkun sairaan pastorin sijasta, ja pannaanhan joskus lukkarikin saarnaa lukemaan seurakuntalaisille. Näin hän lohdutteli itseään, vaan ei sittenkään saanut sydäntään kokonaan rauhoitetuksi.
Silloin kajahti kirkontornista aamukellon soitto, ja pistos kävi nuorukaisen sydämen läpi. Mutta pian soitettiin yhteen, ja viimein kuului jo papinkellotkin. Vanha pastori oli taas sen verran parantunut, että saattoi tulla mukaan kirkolle. Omin käsin puki hän sakastissa talarin (papinkaapun) juristin ylle ja, laskien vanhan kätensä nuoren pään päälle, siunasi häntä.
Saarnavirsi oli veisattu loppuun, ja nyt kulki matka ylös saarnastuoliin.
Ja juristi saarnasi.
Hän saarnasi siitä, mitä hän oli nähnyt näinä viimeisinä päivinä, ja mitä hänen äitinsä ennen oli hänen sydämeensä istuttanut. Hän kertoi, mitä hän varhaisena sunnuntaiaamuna oli lukenut joka lehdeltä ja kukkasesta: Jumalan suuresta rakkaudesta luonnossa, ihmissydämessä, ihmiselämässä sekä pyhässä Raamatussa. Hän vakuutti, että Jumalan armo ja hyvyys lähettää säteensä kaikkialle, jos vaan ihmiset tahtovat sen käsittää ja vastaanottaa. Mutta hänen siinä saarnatessaan, valtasi uusi, voimakas tunne hänet itsensä. Hänestä tuntui kuin joku toinen olisi seisonut siinä hänen vieressään ja saarnannut hänen kanssaan. Ja kerrassaan valkeni hänelle nyt päivän selväksi päätös: "Sinusta täytyy tulla teologi. Se on oikea kutsumuksesi". Näin kuului hänen sydämensä sisimmistä.
Hän sanoi amenen, mutta sen sanoi eräs toinenkin, nimittäin vanha pastori papinpenkissä. Ja kun juristi oli tullut alas saarnastuolista, vastaanotti pastori hänet sakastissa ja suuteli häntä.
— Sinusta tulee oikea saarnamies, jos vaan pysyt uskollisena.
— Uskollisena tahdon totisesti pysyä, mutta ensin antakaa minulle anteeksi kuin isä lapselleen.
— Anteeksi? Mutta mitä? Tehän olette tehnyt hyvän työn minulle!
Silloin kertoi nuorukainen, pastorille koko asian, ja siellä hiljaisessa sakastissa hän puheli paljon muutakin, mikä oli hänen sydäntänsä painanut. Mutta mitä nämät kaksi silloin haastoivat, se ei kuulu tähän, se on toisaalla muistiin pantu. Mainittakoon vaan, että nuori saarnamies, hetken kuluttua, loistavin silmin astui ulos sakastista, käsi kädessä vanhan pastorin kanssa.