Muu seura saavutti meidät kohta. Suurin osa astui höyrylaivaan, päästäkseen kiireimmiten kovan onnen Rigistä kauemmas. Moniaat läksivät meidän kahden seurassa astumaan jalkaisin Zürichin järven rantaan.
Matkalla ei monta sanaa vaihdettu. Löytyy seutuja, joissa ihminen käy hiljaiseksi ja harvapuheiseksi. Sellaisia on Sveitsi. Missä vuoret ovat niin korkeita ja mahtavia, siellä on ihminen niin pieni, ja kun lumisten vuorten huipuilta pyhässä hiljaisuudessa Herra Jumala saarnaa, silloin ihmisen viisaus lymyää. Muut ottivat oikealle Zürichin kaupunkiin päin; me jäimme ensinmainitun herran kera kahden kesken.
Me ennätimme vielä junalle, ja olimme illalla jo kolmannen järven rannalla. Ravintola, johon poikkesimme, oli oikea vanhanaikuinen majala. Meidän lähestyessämme, matkareput hartioilla, ei syössyt ovesta parikymmentä passaria ahtaat hännystakit yllä, jakaus keskellä päätä ja epäiltävän valkoiset liinat kaulassa. Ovelle ilmestyi itse isäntä, joka jo kaukaa oli huomannut meidän kristillis-ystävälliset aikomuksemme rynnätä hänen "Ratsunsa" kimppuun. Hän ei ollut noita uusimuotisia ravintolan-isäntiä, jotka eivät milloinkaan tule näkyviin, vaan istuvat konttorissaan, kirjoitellen laskuja numerolle 20 tai 140, toinen silmä rahalaatikossa. Hän ojensi meille karkean kätensä, virkkaen: "terve tultua" ja pyysi sisään. Musta samettihippa valkoisilla nivuksilla, sen alla punaposkiset kasvot, iso, valkoinen esiliina vyötäisillä, — kaikki oli niin puhdasta ja somaa ja lupaavaa. Tervehdittyänsä meitä, hän kutsui vaimonsa ja esitti hänet meille: "Täss' on meidän mamma". Senjälkeen saattoi hän meidät kumpaisenkin eri huoneeseen, jossa kaikki makuuvaatteet olivat valkoisia kuin vasta satanut viti. Avonaisista akkunoista puhalteli huoneeseen järveltä raikas ilma, ja korkeat vaarat katselivat tuossa niin läheltä kuin olisi niiden tehnyt mieli tulla akkunasta sisään. Pian olimme kuin kotonamme, heitettyämme raskaat alppikengät saamaan ravintoansa, rasvaa, ja hetken kuluttua istuimme runsaasti katetussa pöydässä. Vähitellen saapui vakinaisia pöytävieraita, jotka kukin tervehdittyänsä kävivät omille sijoillensa.
Puheltiin sitten pöydässä kaikenlaisista asioista, entisistä ajoista ja näistä nykyisistä, kalliista leivästä ja huokeasta ylellisyydestä, ilmasta ja pääomasta, Rigistä ja "Zürichin herrasta" (Föön nimisestä myrskytuulesta). Ja sittenkuin herrat olivat kaiken viisautensa näkyville tuoneet, ja kun pikarit ja piiput ja päät olivat tyhjinä, silloin he hiljakseen läksivät tiehensä. Yksi vieras vaan ja isäntä, sekä matkatoverini ja minä jäimme jäljelle. Olimme jo tätä ennen koetelleet taikasauvaa liikutella, mutta se oli tiennyt vaan pelkkää lyijyä ja katinkultaa, mutta nyt, muitten mentyä, alkoi sauva jälleen elähdellä.
En tiedä, miten se kävi, mutta ennen pitkää oltiin jo vilkkaassa keskustelussa siitä, mitä teitä Herra lapsiansa milloinkin kuljettaa, ja siitä, kuinka nämä tiet, hamasta Jesaiaan profeetan ajasta saakka, "ovat niin paljoa korkeammalla ihmisten teitä kuin taivas on korkeammalla maata". Vanhan isännän sydän aukeni sekin; sanasta sukeutui sana ja jutelmaa seurasi jutelma.
Matkatoverini kertoi, kuinka hänen elämänsä kovimmasta päivästä tuli hänen paras päivänsä. Hän oli ollut aikoinaan hänkin varakas mies, villatehtaan omistaja. Mutta tehtaan ohella oli hänellä ollut velipuoli ja sisarpuoli, joitten kanssa hän luuli olevansa tehtaan omistaja. Emintimä kuoli, mutta hänen testamentissaan oli ollut senkin seitsemän nastaa ja nappulaa, ja näihin nyt tarttuivat kiinni velipuoli ja sisarpuoli ja asianajajat, eikä aikaakaan, niin täytyi hänen vaimoinensa, lapsinensa lähteä kotitalostansa — maantielle. Ja maantie, niinkuin jokainen tietää, on kovanpuoleinen ja kylmä. Tässä kovassa hädässä muistui hänen mieleensä muuan vanha talo, jonka edustalla hän nuoruutensakin päivinä kerran oli seisonut, ja hän osasi ovelle, ja hän löysi avaimen ja avasi oven. Hän näet puhui Jumalalle varpusista ja kaarneenpojista ja muista eläimistä, jotka kukin ajallaan ravintonsa saavat, — ja se auttoi. Hän sai paikan. Siitä tosin sanat kuuluivat: "Pääasiana pidetään hyvää kohtelua; palkkaan kiinnitetään vähemmän huomiota", mutta iloinen hän oli siitäkin. Ja siitä sen oikeastaan näkee, onko vastuksien rankkasade lyönyt läpi ja mennyt pari jalkaa syvälle maaperäänkin, vaiko päällimmäistä sydämen pintaa vain hiukan huhtaissut. Ken heti tahtoo pitkäksi puuksi kasvaa, ei siinä sade syvälle ole mennyt.
Isäntä, nuori ja rikas herra, mielistyi piankin hiljaiseen kirjuriinsa, joka suuttumatta, puuttumatta teki työtä. Ensimmäisenä hän työhön tuli ja viimeisenä siitä läksi, eikä ennen lähtenytkään, ennenkuin oli pöydän järjestänyt hyvään kuntoon. Mutta että kirjuri monenakin aamuna istui työssään vatsa tyhjänä ja kesken kaikkia kirjeitä lähetteli tuon tuostakin kirjeitä Herralle Jumalallekin jokapäiväisestä leivästä ja viidestä lapsesta, sitä ei rikas herra osannut aavistaakaan. Vastaus ylhäältä tuli kuin tulikin. Tarjoutui näet tilaisuus hyvin edulliseen pumpulikauppaan, ja kirjuri — yksi niitä taitavia liikemiehiä, jotka kuulevat ruohonkin kasvavan, — kiinnitti isäntänsä huomion siihen.
— No niin, — virkkoi isäntä, — onhan minulla jo tarpeekseni, mutta sopii koettaa. Jos onnistuu, niin saatte puolet voitosta.
Isäntä pani yritykseen 50,000 frankkia, toimi onnistui, ja kuuden viikon perästä oli viidestäkymmenestä tuhannesta tullut satatuhatta. Neljän viikon perästä tuli vielä 20 tuhatta lisää, niin että pumpulikauppa oli tuottanut 70 tuhatta frankkia puhdasta voittoa. Isäntä piti sanansa, vaikka kirjuri, säikähtäen summan suuruutta, antoi hänelle sen takaisin, sanoen tyytyvänsä pieneen voiton-osuuteen.
— Ei! — sanoi isäntä. — Ilman teitä ei minulla olisi 35,000 frankin lisäystä. Te olette onnen lapsi. Eikä tässä kyllä. Olen tarkastellut teitä ja luotan teihin täydellisesti. Tämä liike alkaa minua väsyttää, ja mielelläni vetäytyisin syrjään. Ruvetkaa te minun liikekumppanikseni. Minä jätän teidän haltuunne toiminimeni ja liikkeen pääomat. Olkaa te onnellisempi minua, jolla on kaikki, mutta ei onnea sittenkään.