Pitkään aikaan en sitten kuullut mitään Friedlin talosta, sillä vaikk'ei meidän talojen väliä kovinkaan pitkälti ole, niin tulee tuosta vaan talvi, joka ei vanhaa päästä matkoille, eikä sitä kesälläkään vierailta minne pääse. Lienee kulunut puoli vuotta, kukaties kolme neljännestäkin, niin tulee tuosta kerran Elsbet meille. Tuskin olin häntä tuntea enää. Hän oli kalpeampi kuin silloin hautajaispäivänä.
—- Mikäs teidät, serkku kulta, tällaisessa ilmassa liikkeelle pani? — kysäisin minä. — Eihän vaan mitä erinomaista liene tapahtunut?
Hän purskahti itkemään ja itki siinä kylliksensä, emmekä me estelleetkään, sillä Herra Jumala on antanut ihmiselle kyyneleet siunaukseksi, niinkuin sateenkin, ja kun sitten päivä siihen paistaa, niin näkyy sateenkaari, ja sitä paitsi tulee hyvä vuosi. Sitten hän tyyntyi ja kävi kertomaan, miten hänen oli tällä välin käynyt.
Pari päivää oli hän saanut olla rauhassa suruinensa, mutta sitten oli ruvennut sukulaisia tulemaan, aina yksi erältänsä. He olivat hiipineet talon lähitteillä kuin kettu kanakartanon ympärillä ja kutsuneet milloin minkin vanhimmista lapsista ja puhelleet salaisesti heidän kanssaan. Vihdoin he kävivät yhä lähemmin häntä ahdistamaan ja viittailivat, että hän saa nyt lapsinensa lähteä minne vaan mielii ja niin pitkälle kuin tietä piisaa. Vanhimmat lapsipuolet eivät puhuneet mitään, mutta he olivat muitten johdettavina, ja arvelivat, että olisipa hauskaa olla yksinään talon herroina, ja niinhän he ajattelivat, kuten heille oli sanottu: "Jopa se äiti lapsinensa on tarpeeksi kauan meidän leipää syönyt." Mitä vaivaa hän heistä oli nähnyt, kuinka uskollisesti heitä hoitanut, — siitä he eivät puhuneet sanaakaan. Kaiken tämän takana olivat vaari ja mummo päähenkilöinä. Tulivat sitten eräänä päivänä hekin, mukanaan kirjuri, tekemään pesäluetteloa. Elsbet kertoi miesvainajansa monta kertaa sanoneen, että hänkin saa jäädä taloon, ja tietäähän appivanhemmat varsin hyvin, kuinka säästäväisesti hän oli hoitanut miehensä omaisuutta ja hyvästi ja uskollisesti kasvattanut hänen lapsiansa.
— Saattaa olla, — virkkoivat he, — että hän on jotain sellaista sinulle puhunut, mutta siitä me emme mitään tiedä, ja valalle tästä täytyy käydä. Ja onkos sinulla mitään kirjallista säädöstä?
— On kyllä, — sanoi Elsbet.
— Näytäpäs!
Silloin meni hän kaapille noutamaan paperia. Hän ei ollut vielä kertaakaan ottanut sitä esille, arvellen, että siellähän se on käden laskemassa, ja sieltähän sen saa vaikka yön pimeässä. Olihan Friedli niin selvään sanonut, missä se on. Mutta avattuansa laatikon, ei hän sieltä löytänyt mitään. Hän oli vähällä pyörtyä säikäyksestä, ja kun hän katsahti muihin, huomasi hän, kuinka he ovat ihan nauruun purskahtamaisillaan.
— No, käly hyvä! — huusivat he yht'aikaa. — Missäs se paperi nyt on?
Näytäpäs vainenkin!
Hädissään hän haeskeli sitä vielä joka paikasta, mutta turhaan.