Aamu tuli. Minä pu'in päälleni parhaat vaatteeni, ripustin kultaiset kellonkäädyt kaulaani ja pistin nastasormuksen sormeeni, sanalla sanoen otin päälleni parhaat tamineeni, jotta näkisivät, ettei Elsbetinkään apulainen mikään repaleinen rutka ole. Päivä oli autereinen, ja aurinko oli väliin pistellyt kuin neuloilla. Höyrylaivalle tullessani, oli Elsbet jo siellä myttyinensä minua odottamassa. Kävi kova tuuli, ja järvi pauhasi korkeissa aalloissa. Minä vilkaisin ilmapuntariin: se ei tiennyt mitään hyvää. Jäseneni olivat kuin lyijystä valetut, niinkuin ainakin, kun Föön tai ukkonen on tulossa. Perämies oli samaa mieltä kuin minäkin. Epäluuloisin silmin hän katseli järvelle ja arveli: "Kunhan ei tässä vaan ennen iltaa kummia kuuluisi". Tämä meidän järvi, niinkuin jo sanoin, on hiljainen kuin karitsa, mutta kun se suuttuu, niin ei toista niin äkäistä ole koko Sveitsinmaassa. Kapteeni se nauroi vaan ja sanoi perämiehelle: "Tekisi kai mieli pitää joutopäivää tänään, vai mitä, vanha veikko? En olisi uskonut, että teitäkin välistä jänistää." Perämies ei sanonut mitään, mutta hänen kasvoilleen nousi ilme, jota en milloinkaan unohda. Elsbet ja minä, meidän oli hyvin tärkeä päästä järven yli; siksipä emme puhuneet mitään, ajattelimmehan vaan: "Kyllä kaiketi tästä kunnialla yli päästään". Laivankello soi, kone kohta kalkuttamaan, ja ennen pitkää olimme keskellä järveä.
Rankkasade yltyi yltymistään, ja pian oltiin niin sakeassa sumussa, ettei eteensä nähnyt. Tultiin tuosta vihdoin siihen paikkaan, missä tuuli pääsee puhaltamaan vuorten välisestä aukosta. Silloin täytyi koneen pysähtyä, ja vihuri kieputti laivaa kuin mitä väkkärää. Min'en ole kaikkein heikoimpia ja kestän yhtä ja toista, mutta tuo kieppuminen teki minulle niin pahaa, että vieläkin alkaa mieltä kääntää, sitä ajatellessani. Kajutassa meitä heitteli nurkasta toiseen ja laidasta laitaan, ja ylhäällä kapteeni kiroili ja noitui ja matrosit huusivat. Äkkiä kuului ankara täräys. Laiva kävi karille, luullakseni. Siitä pitäin en enää muista, mitä tapahtui, eikä muista Elsbetikään. Sen vaan tiedän, että meidät oli viety maihin. Kirkkotamineissani ei ollut enää kuivaa paikkaa. Elsbet oli pyörtynyt, ja meidän täytyi ponnistaa kaikki taitomme, saadaksemme hänet tajuihinsa jälleen. Sadetta tuli yhä, niinkuin saavista valuen, ja pimeä oli kuin yösydännä, vaikka vasta oltiin illansuussa. Matrosit, perämies, kapteeni ja laivan moniaat matkustajat olivat siinä ympärillä, mutta missä oli kaunis höyrylaiva? — Se oli nyt järven pohjassa. Rattaat olivat menneet rikki, ja laiva itse oli saanut vuodon. Nyt vyöryi korkeita aaltoja sen päällä. Järvi onkin sillä kohtaa hirmuisen syvä. Vihdoin pääsimme lähimpään kylään.
Kun on vast'ikään päässyt kuoleman kidasta, silloin ei ajattele muuta kuin: "Jumalan kiitos, että vielä olen hengissä". Minäkin unohdin kirkkotamineet ja käräjäpäivät ja melkeinpä Elsbetinkin, sillä mieleni paloi vaan kotia, ilmoittamaan omaisilleni olevani vielä hengissä. Mutta silloin katsahti Elsbet minuun, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Näytäpäs nyt, serkku, ettet tahdo jättää minua yksin", ja silloin minä muutin mieltäni. Nyt muistin, että käräjillehän meillä on matka, ja muistiini johtui vielä jotain muutakin, jota ei Elsbet tullut ajatelleeksikaan.
— Elsbet! — sanoin minä. — Missäs teillä on se testamentti?
Hän tuijotti minuun hetkisen.
— Herra Jumala! — huudahti hän sitten. — Sinnehän se jäi höyrylaivaan, nahkalaukkuun.
Mutta höyrylaiva oli nyt järven pohjassa.
Hän ei puhunut enää sanaakaan. Me nostimme hänet vuoteelle ja annoimme hänen maata. Minä sanoin itsekseni: "Nyt sinä panet sanan kotiisi, että olisivat rauhassa siellä, ja lähdet huomenna aamun koittaessa vuorien poikki kaupunkiin".
Aamulla minä saavuin sinne, menin tuomarin luokse ja ilmoitin, millä kannalla asiat olivat. Tuomari kohautti olkapäitään.
— Eipä tässä suuria toiveita ole, — virkkoi hän. — Kun sukulaiset saavat tietää, että testamentti on järven pohjassa, silloin on leskenkin asia mennyt järven pohjaan.