Ja niin se kävikin. Kun en minä voinut näyttää testamenttia alkuperäisenään, tarjouduin minä valallani todistamaan, että minä olin sen omin silmin nähnyt, ja että se oli Hunaja-Friedlin omaa käsialaa. Mutta toiset sanoivat vannovansa, että testamentti oli väärennetty. Asia lykättiin toistaiseksi ja tuomari julisti, että Elsbet on myös kuulusteltava ja päästettävä valalle, jos tahtoo.
Minä palasin kotiini, ja siellä oli Elsbetikin odottamassa minua tuska sydämessä. Minä kerroin hänelle kaikki.
— Kiitos kaikesta rakkaudestanne, serkku! — sanoi hän. — Kun niin vaaditaan, niin menen minä kyllä käräjiin ja teen minkä voin. Mutta päivittelemään minä en rupea enkä valallekaan mene. Kerran pidin testamenttia jo kadonneena, mutta löysin sen jälleen. Nyt on Jumala sen ihan silmieni edestä ottanut pois. Omat lienee Hänellä tarkoituksensa silläkin, enkä minä voi Hänen toimiansa vastustaa.
Minun täytyi ihaillen katsella tuota leskeä.
— Sinä olet uljas vaimo, — sanoin minä. — Jumala auttakoon sinua ja vahvistakoon! Niin sitä kristityn pitää tehdä ja toimia kuin sinä.
Käräjiin hän meni sitten uudelleen ja kertoi vilpittömästi, kuinka testamentti oli joutunut järven pohjaan. Sukulaiset puolestaan pitivät ilmeisenä Jumalan tuomiona sitä, että testamentti oli hukkunut veteen, sillä, sanoivat he, eihän se väärä testamentti miten olisi päivänvaloa sietänyt. Perkele on silloin pahimmillaan, kun hän hurskaan puvun päällensä ottaa. Tuomari kysyi sitten Elsbetiltä, tahtooko hän valallansa vahvistaa testamentin olleen olemassa.
— Valan minä voisin tehdä, — vastasi Elsbet, — mutta en tahdo sitä tehdä. Kyllä Jumala minulle talon säilyttää ilmankin. Älköötkä sukulaisetkaan valaa tehkö ja sieluansa kadotukseen vannoko. Erotaan sovinnossa.
Mutta tuomari vaati sukulaisilta valan, jotta riidasta tulisi loppu. Ja he vannoivat sukauttivat häikäilemättä.
Elsbet läksi kotiansa, pani tavaransa kokoon ja sanoi jäähyväiset. Ja kaikki köyhät, joita hän oli syöttänyt ja juottanut kovina aikoina, tulivat saapuville ja toivat mitä kultakin riitti. Jokainen tahtoi osoittaa hänelle rakkauttansa. Friedlin lapset ensimäisestä avioliitosta oli jo ajoissa viety häneltä pois, jottei hän saisi niitä houkutelluksi mukaansa. Mutta vanhin poika oli tullut saapuville, kuultuaan palvelusväeltä, että Elsbetin täytyy lähteä talosta pois. Metsän rinteessä hän tuli Elsbetin rattaiden ääreen.
— Äiti! — sanoi hän. — Ota minut mukaasi, sillä en minä jaksa tuolla talossa olla. Sinä olet aina ollut minulle hellä äiti. Minä autan sinua elättämään itseäsi ja siskoja.