Silloin tunsi Elsbet sydämensä lämpiävän, mutta pojalle hän sanoi:
— Mitä ajatteletkaan, lapsi parka? Palaja sinä vain taloon takaisin. Ei sinun sovi tulla minun mukaani. Pidä minua rakkaassa muistissa; se on parasta sittenkin.
— Ei, äiti! — vastasi poika. — Taloon minä en jää. Ei minulla olisi siellä mitään rauhaa, sillä siunausta siellä ei ole oleva, sittenkuin sinut ovat sieltä ajaneet pois. Ihmisiin minun tästä kumminkin on lähteminen palvelusta hakemaan, ja kernaimmin minä jään sinun luoksesi. Voisinhan palkkautua rengiksikin, kunnes tulen täyteen ikään.
Elsbet suostui vihdoinkin, ja niin he matkustivat kauaksi vuorten poikki Elsbetin ensimäisen miehen kotipitäjään. Siellä oli hänellä vielä pari peltoa, ja niitten lisäksi hän nyt osti saamillaan rahoilla pienen mökin. Hänen lapsensa, kaksi tytärtä, oppivat nypläämään pitsejä, ja veli teki peltotöitä. Nyt, kovina päivinä, oppivat lapset rukoilemaan ja tekemään työtä, jota he ennen eivät olleet osanneet, sillä talossa oli ollut kaikkea yltä kyllä. Nyt vasta ymmärsi Elsbet täydelleen, että näin piti käydäkin.
Vanhinta poikaa ei hän pitänyt luonaan kauempaa kuin vuoden. Hän oli ymmärtäväinen ihminen.
— Kuules, Friedli! — sanoi hän. — Sinä olet isä vainajasi juurikuva, ja Jumala tietää, että minulla on sinusta ollut paljo lohdutusta, mutta täytyyhän sinun lopulti kumminkin ruveta isännäksi taloon, ja sitä varten on sinun vielä yhtä ja toista oppiminen, mutta sellaista et täällä minun luonani opi. Nythän meidänkin on jo koko lailla parempi olla, ja Jumala meistä edelleenkin murheen pitää. Mene sinä oppimaan, ja kun isännäksi olet päässyt, niin saatathan meitä muistaa silloin. Jumala suojelkoon sinua!
Katkera oli ero, mutta täytyihän myöntää äidin olevan oikeassa. Sisarukset rakastivat toisiansa nyt enemmän kuin koskaan ennen, ja kovin teki sydämessä kipeätä, kun he, saatettuansa häntä parin tunnin matkan, suutelivat häntä ja sanoivat: "Jumalan haltuun!"
Mutta talossa siellä ei rauha suinkaan vallinnut, sillä vanhusten ja poikain välillä ei ollut sopua.
— Olisipa toki äiti täällä vielä! — huusivat lapset välistä. — Mutta tehän ajoitte hänet pois, niinkuin Friedli veikonkin.
Ja he syyttivät toisiansa jos mistäkin, niinkuin Herodes ja Pilatus aikoinansa.