Helsinkiin ajoivat sitte yöksi kauppias Saltman'ille. Tiedustelivat kahvin ja sokurin hintoja ja mittuuttivat suolat säkkeihin huomisen varalle. Piiskan lainasi Eero puukhollarilta illalla ja puheli Vihtolle:
"Nuku sinä vaan huoletta, kyllä minä vartioin kuormat."
Tarpeetonta varovaisuutta ei se ollutkaan, sillä monenväristä väkeä liikkui pihalla ja monella niistä oli haalistuneet omaisuus-käsitteet tietenkin. Mutta Eeroa ei uni pettänyt.
"Kyllä minä sinut ostan", ärähti hän piippunsa kaupitsijalle, mokomalle otukselle, joka "ranta tutentin" nimellä tunnetaan Hurjain kylässä.
"Vaihdan minä ja tästä saat välirahat", tiuskasi hän ja näytti piiskan siimaa kellonsa vaihtajalle, joka näkyi olevan samaa maata piipunkauppiaan kanssa.
Aamuhetki on kullankallis matkamiehellekin. Aamulla hyvät hinnat maksetaan, jos niitä ensinkään sinä päivänä maksetaan. Ensimmäisinä ajoivat Vihto ja Eero kuormansa Kauppatorille, Eero läntiseen puoleen ja Vihto keisarinnankiven lähettyville. Ennen eroomistaan sopivat niin, että se, joka ensiksi pääsee eroon kuormastaan, saa ensin lähteä pienille asioille, niinkuin apteekkiin, torimatamien luo, narinkaan ja sen sinnekin. Toinen katsoo sill'aikaa hevosia perään ja pääsee sitte vuorostaan.
Ei myöhäillyt Huippulan poikakaan, vaan ajoi hevosensa hetken kuluttua Eeron hevosen viereen ja alkoi käyttämään leukapieliään eiliseen tapaansa.
Vihto sai ensiksi kaupat syntymään ja Eero näki hänen ajavan valakkaansa Kaivopuistoon päin.
Ei Eerokaan siekaillut kauan, vaan antoi tavaransa mennä ja saikin ne kaikki yhteen paikkaan. Kuorma-ajuri ne osti ja maksoi kohtuullisen hinnan. Setelirahat kätki Eero salataskuunsa, joka oli liinavuorin välissä ja josta eivät muut tienneet kuin vaimonsa ja hän itse.
Raha idätti Eerossa runollisuutta ja sukkeluutta.