"Hän kylmää, nälkää…
Mun isän armahin"
lauloi hän hiljalleen palatessaan torille Vihtoa tapaamaan.
Kluuvikadun kulmassa seisoi kaksi herrasmiestä, jutellen keskenään.
Eero pysäytti ruunan ja tokaisi:
"Tiedättekö missä tämän talon isäntä, itte se Kröönkvisti on?"
"Olisiko teillä asiaa hänelle?" kysyi toinen herrasmies.
"Asiaa … hm … kysyisin vaan häneltä, tahtoisiko vaihettaa taloa kanssani", lausui Eero viekkaasti ja lähti menemään.
Herrat sivelivät viiksiään ja nauroivat Eeron sukkeluudelle.
Vihto oli ajanut hevosensa Huippulan pojan lähelle ja jättänyt aukon Eeroa varten, johon tämä ajoi, otti kuolaimet ruunan suusta, pani heiniä eteen ja istui itse, Vihton lähdettyä asioilleen, rekeen, selinpäin Kauppatoria. Ostokset hän luki kertaalleen päästä päähän ja kuin kahvinselitteesen lopultakin ehti niin vaivattu järki otti virkavapautta ja ajatukset lähtivät lystäilemään Viaporiin. Vanha historia, jonka jokainen ajatteleva Hurjain kyläläinen tietää ja uskoo yhtäläisesti, selattiin läpi sivu sivulta.
Sillä aikaa läheni vanhan puoleinen herra ruunaa, aikeessa pujottautua tämän sivutse seuraavalle kuormariville satamaan päin. Tempaus … ja Eero oli vähällä lyödä nenänsä katuun ja herra makasi suullaan ruunan edessä. Eero peljästyi ja tointui peljästyksestä kauhistuakseen, sillä ruunan edestä kuului voihkinata. Kuin Eero katsoi sinne päin, niin näki hän herran pitelevän käsivarttaan ja nenäänsä; nenästä juoksi verta.
"Ai, ai, sinä julma elukka, sinä jumalaton mies; ai, ai, nyt minun täytyy mennä lasarettiin" valitti herra.