Taitavinkaan suoneniskiä ei olisi Eerosta sillä kertaa saanut verenpisarata.
Kaupunkilaisia, alempaa kansaa, ja maamiehiä läheisien kuormain ympäriltä keräytyi paikalle.
"Ai, ai, nyt minun täytyy mennä lasarettiin… Sinä julma elukka, sinä jumalaton mies. Poliisi, missä poliisi?"
Ainoatakaan semmoista ei näkynyt lähellä.
Poliisi, putka, raastupa, sakot, kaikki marssivat järjestyksessä kauhistuneen Eeron aivoihin.
Kaksi poliisia seisoi Yliopiston apteekin edessä. Pidellen nenäänsä ja käsivarttansa läksi herra niitä kohden voihkaillen menemään.
Eero ei saanut sanaa suustaan. Sen hän vaan uskoi, että nyt eivät auta laupiaat silmätkään, ruuna kuin puri herraa, puri ja löi katuun.
Yleisen äänettömyyden katkasi Huippulan poika.
"Herranen aika, mies sinua ja sinun hevoistasi!" virkkoi hän mahtavalla säälillä.
Kukaan läsnäolijoista ei ottanut sananvuoroa. Toiset katselivat kauhistunutta Eeroa, toiset herraa, joka verkkaisin askelin eteni apteekkiin päin.