Oudoksuen Eeron aikaista kotiintuloa ja nakkaleisin ajettua ruunaa, tuli vaimo Juhon kanssa kiiruin askelin reen luokse. Nähtyään, ett'ei reessä ollut muuta kuin suolasäkki, löi vaimo käsiään yhteen ja parahti:
"Siunatkoon! Ovatko varastaneet?"
"Älä nyt mäjästä", kielsi häntä Eero, "vaan hae kauroja ja paloita leipää sekaan."
"Eihän täällä reessä ole mitään", ruikutti vaimo ja kouraili tyhjiä säkkiä. Eeroa ei kukaan ollut nähnyt eläissään juovuksissa. Vaimo uskoi varmasti onnettomuuden tapahtuneeksi. "Ne ovat varastaneet, eihän täällä ole…"
"No kuin ei siellä ole, niin sitte on muualla. Mene tuomaan kauroja ja leipää, ja tuo riskisti molempia", käski Eero ja rupesi pyyhkielemään ja kuivaamaan ruunaa.
"Ja mene sinäkin Juho sisään, äläkä kastele sukkiasi", kielsi hän poikaa. "Minä tulen kohta, kuin vaan saan loimen ruunan selkään."
Saatuaan kuivatuksi ja peitetyksi ruunan ja leipää ja kauroja seimeesen, läksi Eero vaimoineen sisään. Vaimo oli pois mieleltään, huokaili ja oli levoton. Eero istahti lieden kivelle ja rupesi kertomaan. Vaimo seisoi hänen edessään. Eero kertoi kauan, vaimo kuunteli kauan. Kuin Eero sai lopettaneeksi, löi hän käsiään yhteen ja huudahti:
"Siunatkoon!"
Sitte Eero kaivoi setelirahat sydänalusensa kohdalta ja lähti talliin, ruunaa hoitelemaan.
"Siunatkoon!" virkahti vaimo katsellessaan ja laskiessaan puhtaita setelejä.