"Talohan sillä on kuin pieni kartano. Taitaa olla Ainon toimia, ainakin Saiman kirjeistä päättäen."
"Epäilemättä."
Kevät sitte teki tuloaan ja ystävykset elivät kultaisessa sovussa. Kaarlo viipyi väliin päivittäin kylässä Halmelan seurassa ja oli väliin päivittäin kotoolla jalallaankaan astumatta kaupungille. Zolan ja Strindbergin teoksia hän silloin tavallisesti luki ja tutustutti Ilmarinkin niiden sisällykseen kevyissä iltakeskusteluissa. Oli hänellä joskus semmoisiakin kirjoja, joita ei lainkaan näyttänyt ystävälleen, vaan luettuaan istumalla ja katsellen ne kiihkeästi lävitse, läksi kiireimmiten saattamaan niitä omistajalleen, jolta lainannut oli. Lainaaja oli useimmiten Silfverlund tai joku muu ensi luokan arvoinen henkilö. Ilmari ei pitänyt häntä erittäin tarkalla, mutta huomasi kummakseen sittekin, että Kaarlo, joka ennen sieti niin paljon, tuli lasista ja kahdesta puolihumalaan. Hän ei kyennyt ratkaisemaan arvoitusta ja huomautti leikillään Kaarlolle eräissä kotokekkereissä, että tämä heikontui ja vahvistui yhdellä tiellä.
Eräänä Huhtikuun päivänä putosivat suomukset Ilmarin silmistä. Hän oli lukenut ahkeraan monta päivää pääksytysten ja tunsi itsensä raukeaksi. Kello lähenteli kahdeksaa iltasella ja Kaarloa, joka päivällisen syötyä oli lähtenyt Halmelan luo, ei kuulunut kotiin tulevaksi. Ilmari päätti lähteä heidän luokseen vilvoittelemaan. Hänen päätänsä hieman kivisti, kuin hän tuli kadulle, mutta pian kivistys lakkasi ja hän rupesi voimaan hyvin; veri virtasi poskille ja keuhkot oikein ahmimalla hengittivät puhdasta kevätilmaa. Kuin hän sitte muisti mainion ulkomaalaisen laulajattaren par'aikaa antavan konserttia yliopiston juhlasalissa, niin muuttikin päätöksensä siinä varmassa vakuutuksessa, että Halmela ja Kaarlokin olivat menneet etevää laulajaa kuulemaan, ja suunnitteli kävelymatkan Observatorivuoren kautta takaisin kotiin.
Ehdittyään Robertinkadun päähän hiljensi hän käyntiänsä; hänen ruumiinsa oli lämmin ja hermonsa rauhoittuneet. Siinä ajoi hänen editsensä issikka, reessään kaksi civistä; ruumiin koosta ja hartioista luuli hän tuntevansa toisen Halmelaksi, vaikka ei osunut kasvoja näkemään; toista ei ehtinyt tarkkaamaankaan, sen vaan näki, että Kaarlo se ei ollut. Ilmari ei hevin ajatellut pahaa kanssaihmisistään; sen enempää asiaa miettimättä asteli hän edelleen, mutta kuulikin samassa etäämmältä takaansa räyhyä ja laulua ja tunsi Kaarlon äänen tuon räyhyn ja loilotuksen seasta. Hän pysähtyi ja katsoen taakseen näki Kaarlon ja erään mustaverisen ylioppilaan ajavan Halmelan jälkeen Robertinkadulle, molemmat täysihumalassa.
Ilmari hyppäsi ensimmäisen issikan rekeen, jonka tapasi.
"Annetaan mennä noiden perään", käski hän ja viittasi Robertinkadulle päin.
Ajuri lähti ajamaan ja hosui hevoistaan.
"Ei kiireempää kuin keväilläkään", kielsi Ilmari, "kuin emme vaan eksy noista."
Ajaja nauroi romeata naurua ja lausui pitkäveteisesti.