"Kyllä ne löydetään."
Hoilaamista ei kuulunut sitte enää kuin edellä ajajat pääsivät pois näkyvistä Fredrikinkadulle. Kolmen portin kohdalla seisautti issikka Punavuorenkadulla ja tarkasteli pihaa; vasta neljännessä seisoi harmaa hevonen, jonka perässä olivat kulkeneet.
Kuumeentapaisella kiireellä nousi Ilmari rappuja ylös etehiseen. Mustaverisen ylioppilaan tölmäsi hän tieltään pitkäkseen ja tarttui käsivarteen Kaarloa, joka juuri veti oven auki. Väkevä oluen ja portterin haju töytäsi huoneesta. Kaksi herraa istui pöydän lähellä, kaksi naista ja pulloja edessä.
"Pois … kotiin", murahti Ilmari ja tempasi Kaarlon muassaan kuin hansikkaan pihalle.
"Anna mennä", tiuskasi hän hämmästyneelle issikalle, "ja kahden edestä."
* * * * *
Seuraavan syyslukukauden ja osan kevätlukukautta luki Ilmari kotoollaan. Kerran kuukaudessa sai hän säännöllisesti Kaarlolta kirjeen. Entinen avomielisyys ja luottamus oli niistä kadonnut, kaksimielisyys ja peitteleväisyys piileksi jokaisessa lauseessa, niinkuin ainakin silloin, kuin ohjeena on, että ihmiselle on annettu puheenlahja ajatusten salaamista varten. Vasta monikertaisen unhottamisen perästä muisti Kaarlo vihdoinkin Ilmarin jokaisessa kirjeessä uudistettuun kysymykseen vastata asuvansa Halmelan kanssa. Ilmari suuttui silmittömästi, mutta ei kerinnyt kirjoittamaankaan vihaansa, kuin sai Kaarlon ja Liinan kihlakortin ja tiedon, että hyvä alku on tehty ja kameraalitutkinto siepattu.
"Ehkä mä olen väärässä", ajatteli Ilmari ja viha lauhtui.
Että pojat Helsingissä muistivat muutakin tehdä kuin lukea, sai Ilmari kohta kokea. Nelihenkinen seura istui Maarianpäivän ehtoona Vaaksajärven pappilassa, kuin Ilmarille tuotiin kirje saman päivän postista. Päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Saima avasi sen ja luettuaan lennähytti sen vasten silmiä Ilmarille.
Ilmari luki hätä hätää kirjeen; se oli Helmiltä ja täpö täynnä loukattua rakkautta, huudahdusmerkkejä ja harvennuksia.