Se alkoi kuorosäkeellä:
"Unhottaa, heittää, päivän on tapana".
Ja loppui soolo-osalla:
"Ain' Herran käsi laupias
Sun kulkus johtakoon;
Ja taivaan isä armias
Sun työsi siunatkoon.
Siis hyvästi!…"
Saima oli kuohuksissa ja vaati selitystä. Ilmari ei ollut hullua harmaampi ja häntä nauratti kuin Saima itki. Kohtaus tuntui kokonaisuudessaan hänestä niin koomilliselta, ett'ei hän suostunut antamaan pienintäkään selitystä, vaan erosi ilmiriidassa ja uskottoman kirjoissa Saimasta.
Kaarlo ja Halmela tulivat juuri luennoilta kuin Ilmari meni heitä tervehtimään Helsinkiin tultuansa.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän molemmilta ja antoi Helmin kirjeen
Kaarlolle.
Tämä luki sen ääneen ja rupesi sitte nauramaan.
"Katsos sitä kultalintua", lausui hän Halmelalle … "ja samana päivänä präntätty…"
Halmela ei ollut tuonansakaan kirjeestä.