"Sama on, katso nyt. Mitäs hätäilette?"
Kaarlo katsoi sormusta. Se oli oikea. Vaihtaminen oli käynyt niinkuin silmänkääntäjältä ainakin.
Kellon ja sormuksen otti Ilmari talteensa, palattuaan poliisin kanssa. Yht'äkkiä rupesi juutalainen kiroilemaan, sylkemään ja huutamaan vimmatusti:
"Huut ulos, huut ulos!"
Kaarlo oli taasenkin ylioppilas ja veitikka ja näytti juutalaiselle palkinnoksi hänkin tempun tekemällä päällysnuttunsa kulmasta siankorvan ja letkuttelemalla sitä raivostuneelle juutalaiselle ja ääntelemällä öh, öh, öh.
"Tule jo," lausui Ilmari, naurettuaan kylliksensä ja veti Kaarlon ulos.
"Ollaan vielä ylioppilaita tänä iltana," virkkoi Kaarlo.
"Ja kaiken edestä", lisäsi Ilmari.
Anna tädille poikkesivat ilmoittamaan huomisen lähtönsä ja ottamaan häneltä jäähyväistit. Häneltä Kaarlo myöskin sai matkarahat. Kapsäkin lupasi täti tuoda asemalle aamulla, kuultuaan, että Kaarlo jää yöksi Ilmarin luo. Täti jäi seisomaan keskelle lattiaa kuin he lähtivät käsikädessä. Kaarlo tuntui horjuvan askeleissaan, mutta pian käynti vakaantui ja hän tervehti vastaantulijoita naistuttavia kohteliaasti ja keveällä iloisuudella niinkuin ainakin kavaljeeri, joka tietää miellyttävänsä.
Illan viettivät ystävykset kahdenkesken, yhtymättä ylioppilastuttaviin, joita oli kosolta liikkeellä. Kaarlo pysyi hilpeänä ja iloisena, eikä päihtynyt, vaikka tyhjensi lasin toisensa jälkeen. Kappelin pyöreässä huoneessa he viimeiseksi istuivat ja Kaarlo jutteli paraillaan jotain rakkauskepposta kuin musiikki alkoi puhaltaa "Kerjäläis-Ylioppilasta". Vanhat muistot heräsivät ja Toukokuunpäivä, seitsemän vuotta sitte, astui elävänä hänen eteensä. Kaarlo taukosi äkkiä kertomasta.