Viimeinen päivä ylioppilaana oli eletty iltaan.
"Minä en enää ole juonut muuta kuin unhotusta varten", lausui Kaarlo murtunein mielin, kuin Toukokuun kauniina yönä käsitysten astelivat Esplanaadikatua.
Ilmari nukkui niinkuin veteen vuoteelle heittäydyttyään, vaan Kaarlo ei saanut unta rahtuakaan. Rauhattomana käveli hän ja poltteli paperossit loppuun, koetti taas nukkua sohvalle, jossa tyyny oli päänaluisenaan, vaan minuutin, kahden päästä hypähti hänen ruumiinsa, niinkuin sähköiskun saanut.
Kello viisi puki hän ylleen ja lähti ulos kaupungille, viipyi hetkisen Nikolainkirkon rappusilla katsellen heräävää Helsinkiä ynnä tyyntä Eteläsatamaa, jonka aamuauringon säteet kultasivat: Kauppatorin kautta kiersi hän kotiin takaisin ja herätti Ilmarin puolikahdeksan vaiheilla, sanoen:
"Nouse jo ylös. Muistatko mitä Topelius lausuu semmoisesta herrasväestä, joka tämmöisenä ihanana kevätaamuna…?"
"Muistan, muistan", vastasi Ilmari ja nousi istualle. Sitte
hän riisui kehykset ja koristeet Kaarlon puheesta lisäämällä:
"Tarkoitat kai, että päätäsi pakottaa ja että nyt olisi aika lähteä
Villensaunaan aamukahville ja aamutärähdyksille."
Kaarlo nauroi.
"Kyllä se suomennettuna niin kuuluu," myönsi hän.
"Voisit tarjota hai'ut."
"Ei ole."