"Jäihän niitä…"
"Minulla oli pitkä yö ja poltin ne kaikki. Olen nähnyt tänä aamuna jo sataman, kauppatorin ja…"
"Vai oli sulla pitkä yö. Nouskaamme sitte."
"Ja lähtekäämme täältä."
Kaarlo oli hajamielinen ja mitä ristiriitaisimpien tunteiden vallassa.
"Pääni on sekaisin kuin Haminan kaupunki", virkkoi hän täyttäissään
Ilmarin kapsäkkiä pienillä tavaroilla.
Ilmarin ajatukset olivat kaukana Vaaksajärven tienoilla, joten ei hän tullut huomanneeksi taistelua, joka riehui hänen ystävänsä rinnassa ja joka aivan odottamatta syöksähti näkyville. Kello puoliyhdeksän astelivat he asemalle ja silloin pysähtyi Kaarlo äkkiä Rautatientorilla, hellitti kapsäkin kantimesta ja virkkoi kolkolla äänellä:
"Ei, minä en lähde kotiin, en…"
Helsingin elämä oli täydessä vilkkaudessa; Toukokuun aurinko yhdessä haalean etelätuulen kanssa lumosi sen himoittavaksi. Kuorma-ajuri arkitamineissaan näyttihe yhtä onnelliselta kuin herrasmies uuden uutukaisessa puvussaan, jalanastuja päiväpalkkalainen yhtä tyytyväiseltä kuin mukavuuksien nauttija vaunuissaan. Olemassa olo näytti elämänpuun hedelmältä, josta jokainen kilvan tahtoi saada itselleen suurimman osan. Hetki oli omiansa herättämään oman tuvan, oman luvan toiveita raukimmankin rinnassa.
"Ei, minä en lähde kotiin", toisti Kaarlo. "Minä olen tuuminnut ja pohtinut asiata koko yön. Isäni jyrkkä käsky merkitsee samaa kuin olisi hän sanonut: Minä olen vararikon partaalla, minä olen köyhtynyt mies…"