Ilmari katsoi hänen jälkeensä, katsoi ja katui silmänräpäyksessä vihastumistaan. Nytkö vasta, viho viimeisellä hetkelläkö raukeaisivat kaikki hänen ponnistuksensa?
Hän jätti kapsäkkinsä torille ja kiiruhti ystävänsä jälkeen.
"Kaarlo, erkanemmeko näin?" virkkoi Ilmari puoleksi rukoilevalla äänellä ja asettui ystävänsä tielle.
Kaarlo ei katsonut häntä silmiin.
"Kaarlo älä mene; tottele nyt minua."
"Kello ja sormus."
"Ne saat paikalla. Vaan kuule nyt ensin minua. Isäsi kutsuu nyt sinua kotiin, kutsuminen on sama kuin anteeksianto. Ajattele nyt edes vähäsen, ennenkuin hylkäät kutsunnan, ennenkuin käännät selkäsi isällesi, ennenkuin menet kohti turmiotasi. Älä pahastu kuin sanon, ett'et kykene muuhun kuin naisien mielistelemiseen ja rahojen tuhlaamiseen. Uskon kyllä, että sinulla nyt on vakaa ja kaunis aikomus elää kättesi työllä, vaan ensimmäisessä vastoinkäymisessä menee aikomuksesi pirstaleiksi. Täällä Helsingissä tarvitsee ihminen yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia käytännöllisyyttä, täällä ei eletä mielenjaloudella. Jos tänne jäät, niin perikatoon ja kurjuuteen mielit. Kurjuuteesi totut pian, lohduttelemaan kuin pystyt itseäsi kruunupäiden ja suurten henkilöiden vaipumisella. Jos ei isäsi kaksinkertaisesta surustaan kuole ja jos sinä kerran palajat kotiisi, niin, kuule nyt ja usko minua, sinä tulet pimeänä ja kuuttomana yönä, repaleisena ja kalpeana…"
Halmela ja mustaverinen ylioppilas, jonka kerran ennen olemme nähneet, ajoivat samassa kauempana ravintolaan päin. He pidättivät hevoisensa ystävyksien kohdalle, huitoivat ja viittoilivat käsillään Kaarloa tulemaan mukaan.
"Kuule nyt, Kaarlo, minua ja tottele nyt…"
Ilmari voitti.