"Pahahenkikö minua riivaa?" lausui Kaarlo puoleksi kiukkuisella äänellä ja katsoi ystäväänsä silmiin. "Pahahenki… Tekee melkein mieleni uskomaan, että olen luotu hampuusiksi ja määrätty elämään loassa ja saastassa. Ilmari, veljeni, ystäväni, kiitos sinulle. En ansaitsisi tuommoista veljeä kuin sinä olet. Menkäämme jo. Tätini tulee tuolta…"
He läksivät asemalle. Siellä virkkoi Kaarlo:
"Halmela suoritti eilen lakitieteen kandidaattitutkinnon, antoi tänään Helmille rukkaset ja huomenna julaistaan hänen kihlauksensa kymmentä kertaa rikkaamman tytön kanssa kuin…"
"Ja Helmi?"
"Saa rahansa ja sormuksensa takaisin."
Matkalla huvittelivat kumpikin omalla tavallaan. Kaarlo tahtoi naisten vaunuun ja siellä ei ollut kuin yksi ainoa penkki tyhjänä matkustajista, sillekin oli nostettu pitkulainen koppa. Vastapäätä istui lihava talonemäntä hienokaiseen ja rimssuiseen pukuun puetun tyttärensä kera. Kuin ystävykset tulivat heidän kohdalleen, niin teki Kaarlon valkoinen lakki vaikutuksensa ja koppa siirtyi pois kunniasijaltaan. Kursailematta alotti Kaarlo keskustelun avaamalla vaunun akkunan ja kysymällä, saisiko hän polttaa ulos. Pyyntöön suostuttiin.
Ilmari läksi ulos jättäen Kaarlon juttuamaan heidän kanssaan.
Kaisaniemi rupesi jo jäämään ja katoamaan.
"Hyvästi nyt vaan, Helsinki," mutisi Ilmari ja kosketti oikean käden peukalolla nenänsä päätä. "Ei nyt muuta kuin morjens vaan, Helsinki. Sinä päivänä nousee aurinko lännestä ja laskee itään, kuin tapaamme toisemme, Helsinki."
Vasemman käden peukalo liittyi oikean pikkusormeen ja hyvästijättelyä jatkui:
"Pehmein palvelijasi nyt vaan, Helsinki. Nyt mennään hurautetaan vaan, etkä sinä, Helsinki, voi mitään. Paneppas nyt puntti eteemme, heitäppäs nyt silmukka kaulaamme, — Helsinki."