Ilmari nauroi vahingon-iloista naurua. "Hyvästi, hyvästi, Helsinki. Voi hyvin!" Konduktööri, joka samassa tuli pilettiä pyytämään, ajatteli miljoonaa ja Lappviikkiä, vuorottain ja häilyvästi kumpaistakin.
Kaarlo tutustui sill'aikaa talonemäntään ja tyttäreen. He matkustivat kotiinsa Länsisuomeen, Harakkalan rustholliin. Neidin veli kävi Helsingin alkeisopistoa ja he olivat tehneet huvimatkan pääkaupunkiin. Laivalla olivat tulleet, vaan mamma sairastui meritautiin, jonka tähden nyt ajoivat junalla. Helsingissä oli ollut hauskaa, niin paljon ylioppilaita ja sirkuksia, että oikeen. He kehoittivat Kaarloa tulemaan runonkeruulle sinne Turun puoleen ja antoivat vihjauksen, että Harakkalassa on uhkea vierastenpytinki, lavea näköala joka puolelle.
Kaarlo määritteli sen tarkemmin keskeyttämällä:
"Toivottavasti nisupeltoja ja tuulimyllyjä silmänkantama."
"Niin, vallan paljo", varmensi neiti.
Pientä ja iloista ikävyyttä kertoi neiti parhaillaan, kuin Ilmari tuli vaunuun ja istui Kaarlon viereen. Veli hommasi siskolleen serenaadin. Ensiksikin laulajat erehtyivät akkunasta ja lauloivat sipuliryssälle, joka asui viereisessä huoneessa: "Miks' kaukana niin olet?" Mamma käski hänen ottamaan valkeata ja sitte laulajat hoksasivat. Mutta sitte homahtikin kartiini tuleen ja mamma kiljahti ja laulajat joutuivat pois tahdista. Ja se oli niin ikävää.
"Ikävää niin", puuttui Kaarlo puheesen. "Mutta, kasvatetaanko siellä
Harakkalassa puhvelihärkiä?"
"Ei."
"Hyvä juttu."
"Puskevatko ne?"