Suurin ei ollutkaan Ilmalla aikaa tuhlata askareisin, kuin piti aina olla saapuvilla isän ja veikon läheisyydessä, jos jotakin äkkiarvaamatta tarvitsisivat. Puoli tuntia jopa tuntikin kului pian, kuin piti ottaa selvä, oliko Heikin jano, nälkä, väsymys, vai voiko muuten pahoin.
Iltasilla oli tauti ankarin; sairasta vilutti niin kovasti, että hampaat kalisivat suussa. Ilma silloin nukkui kyyneleihinsä ja Viisa jäi yksin valveille. Sairaan luota Ilma hänet aamullakin löysi, yhtä tyynenä, yhtä lempeänä ja rauhallisena, silmät melkein kirkkaampina kuin illalla.
Näinä murheen aikoina varttui Ilman salainen epäilys varmuudeksi. Viisako, pyhimyskö rakastaisi hänen isäänsä. Ei, ei. Viisa ei tiedä mitään rakkaudesta. Puhdas ja paljas velvollisuuden tunne häntä vaan voimistuttaa, tukee häntä kärsimyksessä, ainoastaan velvollisuuden tunne. Eihän sitä rakkautta voi ajatella alkaneeksikaan, Viisa kun oli kotoisin pitäjän toiselta ääreltä ja isä toiselta. Tuskin olivat nähneet toisiaan ennenkuin isä, joka nuorena jäi leskeksi, ajoi kosimaan Viisaa. Ei kukaan rakastu leskimieheen sillä lailla ja täyttäpäätä. Ja jos se edes olisi ollut joku muu tytönhailakka, mutta Viisa, enkeli…
"Arvaatko Viisa, mitä minä koko taudin ajan pelkäsin ja mitä minä vielä nytkin pelkään isästäni?" kysyi Ilma äitipuoleltaan sinä päivänä, jolloin isä kykeni jättämään tautivuoteen.
"En", vastasi Viisa ja kiersi käsivartensa Ilman vyötäisten ympäri, sillä hän tunsi polvensa horjuvan ja päätänsä pyörryttävän.
"Pelkäsin," jatkoi Ilma ja kätki kasvonsa äitipuolensa rinnoille, "että hiukset lähtevät isän päästä ja hänestä tulee kalju. Etkö sinäkin pelkää samaa?"
"En, Pelkäsin vaan kuolemaa", vastasi Viisa ja puristi lujemmasti
Ilmaa.
Ilma katsoi äitipuoltaan silmiin, ne olivat himmeät ja vähän ra'ollaan; kasvot olivat valjut ja ruumis vavahteli.
"Hurskas Jumala!" huudahti hän. "Sinä olet sairas."
"En minä ole sairas; minua vaan väsyttää, väsyttää niin kovasti… Kiitetty olkoon Jumala!" puhui Viisa niinkuin unissaan, silmät suljettuina.