Ilma kantoi hänet sylissään vuoteelle. Muuta kuin lepoa ja rauhaa ei Viisa tarvinnutkaan parantuakseen. Niitä molempia hankki hänelle tytärpuolensa. Tarvittiinkin Ilman tulinen luonne estämään sairaan häiritsemistä, sillä niinpian kuin Kilpijärven emännän sairaus levisi kylän tiedoksi, niin alkoi heti väkeä käydä katsomaan hyväntekijäänsä, jonka yksi tiesi sairastavan viimeisillään, toinen tiesi hänen jo olevan kuolleena. Ilma sulki heiltä kaikilta oven ja pisti avaimen taskuunsa. Toimittamattomin asioin täytyi sieltä palata niin hyvin senkin, joka olisi lukenut sairaalle tunnin, kaksi "Yrttitarhan Seuraa", kuin senkin, joka olisi antanut hänelle ihmeellisiä, iänikuisia lääkkeitä. Kuin Ilma kerran kielsi, niin se oli kielletty; yksi sana oli yhtä hyvä kuin yhdeksän.
Loppuivat sitte koetuksien päivät ja surujen ajat. Viisan kauneus ja lempeys kukoisti kaksinkertaisesti; isä taipui entiseen jäntevyyteensä; muuta jätelmää hän ei tuntenut taudistaan kuin sen, että muistin se heikonti.
Ja Ilma, hän oli niin onnellinen. Häihin oli enää vähemmän päiviä kuin valkoisia helmiä hänen kaulassaan. Kaikkien kiireiden ohessa ei hän joutunut juuri nimeksikään miettimään rakkauskysymystä. Rakastihan hän itse Viisaa, isänsä rakasti häntä, siinä kylliksi tällä kertaa. Sulhaistaan ja uutta-vanhaa kotiaan hän ajatteli enemmän. Kuukauden kuluttua hän jo astelee rakkailla poluilla, joissa jokainen kivi, jokainen töykämä on vanha, hyvin vanha tuttava, jolla on niin paljon kertomista, puhumista, ettei siitä koskaan tule loppua, eikä siihen koskaan kyllästy. Sitte, vuosien kuluttua, joskus maailmassa Viisa ehkä avaa hänelle sydämmensä, salaisuutensa ja kertoo hänelle koko naimishistoriansa, uskoo hänelle kaikki, niin, sitte…
Mutta toisin kävi kuin Ilma ajatteli. Lauantai-ehtoo se oli ja etupuolella häitä. Ilman äitivainajan tapaan lopetettiin Kilpijärven talossa Viisankin aikana työ ja askareet kello kuudeksi. Siten otettiin sunnuntaipäivä vastaan. Lyhyt perhehartaus kuului illan tehtäviin myöskin. Jokaisen palvelijan oli velvollisuus silloin olla kotoolla. Kertomuksemme-aikuisena iltana luki Viisa vuorostansa muutaman sivun hartauskirjaa ja Ilma istui vieressä pikku Heikin kera. Virttä veisatessa läksi hän omaan kamariinsa rakennuksen toiseen päähän. Lamppu seisoi siellä valkoiseksi kiillotetulla pöydällä ja valaisi himmeästi huonetta. Lampun vieressä kukoisti vielä pienessä ruukussa Hortensia, jonka kukat, keväillä heleät ja vaaleansiniset, olivat vähitellen, sen mukaan kuin kesä loppui ja syksy läheni, kadottaneet helevyytensä ja muuttuneet ruohonkarvaisiksi. Peräakkunan edessä kasvoi muurivehreä suuremmassa ruukussa, hajosi kahtaanne ympäri huonetta. Monilukuisina haaroina yhtyi se ovensuussa ja muodostui siten suureksi kiehkuraksi seinäin ympäri. Seinillä rippui kuvatauluja, nekin kaikki valkoisissa puitteissa. Mustat lattiamatot, punaiset poikkijuovat päissä, olivat jyrkkänä vastakohtana huoneen värille, sillä huonekalut, seinäpaperit ja akkunaverhot koettivat näyttää toinen toistaan valkoisemmilta.
Ilma meni pöydän luokse ja kiersi lampun sydämmen ylemmäksi. Kaunis hän oli. Elonhimoisilla kasvoilla loisti heleä puna ja mustat silmät säihkyivät. Hajanainen ja komea tukka hapuili valkoista röijyä myöten alas valkoiselle alustahameelle. Joustavin askelein käveli hän sitte edes ja takaisin laulaen ehtoovirttä. Sen loputtua istui hän kuvastimen eteen, asetti Heikin polvilleen ja palmikoi hiuksensa. Palmikon heitti hän sievällä liikkeellä vasemman olkapäänsä yli ja alkoi sitte lavertelemaan pojan kanssa.
"Heikki", lausui Ilma edellä ja pudisteli poikaa.
"Heikki", äänsi poika selvästi jälessä.
"Hyvin meni. Entä Jaakko? Sano: Jaakko!"
"Jaakko", lausui poika kurottaen kättään Ilman korvarenkaasen.
"No nyt yhtäpäätä molemmat: Heikki ja Jaakko."