Viisa katsoi Ilmaa lämpimästi.
"Hömp … pömp…" tavaili Heikki ja pyöritteli Ilman helmiä.
Viisa istui pöydän ääreen vastapäätä Ilmaa ja rupesi lukemaan
"Neuvonantajata Nuorisolle".
Ilma häntä katseli ja kuin katseli kauemmin, niin taas hämärästi muisti tähti-illan, jäätyneet akkunaruudut, vaaleaverisen naisen, tortun, laulun ja poislähdön.
Ehkä noin puolen tunnin paikoille oli Viisa lukenut kuin pysähtyi tenhottomasti syvämieliseen lauseesen rakkaudesta.
Ilma oli vaipunut hänkin ajattelemaan rakkautta. Viisan vaietessa kuiskutti hän Heikille korvaan. Suu vetäytyi hymyyn ja poskille kaivautuivat vallattomat kuopat, kuin poika virkkoi:
"Äiti!"
"No mitä?" vastasi Viisa, jonka pojan ääni herätti ajatuksistaan.
"Mitä nyt, Heikki?"
"Äiti … rakastaa … isää…" laususkeli poika painavasti ja nyökäytti päätään joka sanalle.
Ilma nosti pojan kasvojensa eteen.