Viisa sulki kirjan ja nousi ylös. Hieno puna näkyi poskilla ja silmät säteilivät, kuin hän astui kiikkutuolin eteen ja virkahti pehmeällä äänellä:
"Ilma, minä rakastan isääsi."
Ilman silmät välähtelivät ja silmänräpäyksessä heittihe hän Viisalle kaulaan. Sanaakaan ei hän virkkanut, hengitti vaan taajaan.
"Minä rakastan isääsi", toisti Viisa tyynesti ja selitteli Ilman mustia kiharia. "Minä olen rakastanut häntä jo kauan. Tänä iltana kerron sinulle kaikki … koko elämäni."
Ilma ei saanut muuta lausuneeksi kuin:
"Oi Viisa, äitini, siskoni, ystäväni."
Viisan ja Ilman huomaamatta astui huoneesen, heidän taakseen, lyhyenläntä, leveähartiainen ja tanakka mies, iälleen lähellä neljääkymmentä. Hän levitti kätensä, laski ne molempain naisten ympärille, nosti kaikki kolme ylös, kannattaen heitä hyvän hetken vankoilla käsillään, ja virkahtaen samalla:
"Ja tee se kiuhuu ja kuohuu kuni nuorten rakkaus."
Vankat kädet alenivat sitte vitkalleen ja laskivat taakkansa keinutuolin eteen. Jäntevä mies oli Ilman ja Heikin isä, Viisan puoliso ja Kilpijärven isäntä. Karkeassa äänessä ja käytöksessä ilmaantui harvinainen sydämmellisyys ja puoleensavetäväisyys.
"Täällä on kaiketikin tehty tunnustuksia ja annettu anteeksi kahdenpuolen", puheli Kilpijärven isäntä tyttärelleen ja vaimolleen, jotka eivät vielä olleet ennättäneet tointua liikutuksestaan. "Eikö niin? Etkö sinä, Ilma, ole tunnustanut äidille, kuinka monta lasiastiata särjit tällä viikolla ja kuinka monta kyynärätä palttinaa raiskasit väärillä kaavoilla … hm… Ja etkö sinä, Loviisa, vastapainoksi yhteenlaskenut maitotuoppeja, jotka pyyhit muonarenkien ja ja päivämiesten viikkotileistä … hm. Minä hyväksyn ne kaikki summamutikassa…"