"Puhutteko, isä, noin sujuvasti isäntäyhdistyksen kokouksissakin?" keskeytti Ilma ja haki piironginlaatikosta isälleen sikaarin.
Viisa läksi teetä hankkimaan.
Teetä juodessaan puhuivat he pitäjän asioista ja kunnan kuulumisista. Ilma nauroi ja höläköi kuin uuden nuken saanut seitsenvuotias tyttö. Turhempikin asia huvitti häntä erinomaisesti tai ainakin näytti huvittavan. Oikea ilonaihe oli Viisan äskeinen tunnustus, jonka piti pysymän salaisuutena isälle, vaan jonka Heikki heti ensimmäisen äänettömyyden sattuessa ilmaisi ja veti esille, tottunut ja opetettu kuin oli matkimaan Ilman sanoja.
"Isä", lausui poika ja katsoi Ilmaa silmiin.
"Ja Heikki-ii", vastasi Kilpijärven isäntä venyttäen nimeä.
"Äiti … rakastaa … i…"
Kavaltaja ei ehtinyt lopettaa, sillä Ilma pisti sokeripalan hänen suuhunsa. Viisa hämmästyi ja Ilma oli niin neuvoton, ett'ei osannut edes naurullakaan sotkea ja himmentää pojan sanoja.
Isälle selvisi äskeinen kohtaus. Hänen jäykät kätensä vapisivat läskeissä kuppia tarjottimelle.
"Sanoisit Heikki toistekin, vaan sisko ei suostu", virkkoi hän, ja sytytti sikaarin, jonka Ilmalta oli saanut…
Muutaman savun vedettyään nousi hän ylös, lausui hiljaisella äänellä hyvää yötä ja lähti. Ilma meni hänen perässään ja vei palvelijoille teetä. Palattuaan otti hän Heikin Viisan sylistä, istui kiikkutuoliin ja alkoi torumaan poikaa.