"Sinä petturipoika!" sanoi hän ja nosti Heikin ylös korkealle.
Ihastuneena katseli Viisa poikaansa ja kuumaveristä tytärpuoltaan.
"Sinä klippari!" pauhaili Ilma ja pudisteli Heikkiä.
Viisa katseli niin mielellään heitä.
"Sinä veitikka", jatkoi Ilma ja suuteli poikaa.
"Tikka", matki poika jälessä.
Sitte Ilma haki kuvakirjan Heikille ja hetkisen kuluttua alkoi
Kilpijärven emäntä kertomaan:
"Kolme meitä lapsia oli kotoallani, kuin minä olin neljäntoista vuoden vanha. Rikas ei kotini ollut, olipahan vaan hyvinvoipa. Viidentoista vanhana sain surua maistaa ensi kerran, kuin vanhin veljeni kuoli tapaturmaisesti."
"Miten?" keskeytti Ilma.
"Olimme jäällä luistelemassa. Veljeni oli rohkea ja meni virran viereen. Jää murtui oikean jalan luistimen alta, hän horjahti ja putosi virtaan, virta painoi hänet jään alle; auttaa ei voinut ihmisvoimat. Virran alipuolella oli leveä lahti ja sinne hän jäi. Silloin surin, enkä huolinut kenenkään lohdutuksesta. Itkin julki ja salaa. Jotkut ihmiset sanoivat minulle: Kuin oikein ymmärtäisit ja ajattelisit, niin iloitsisit ja nauraisit. Vaan minä en vielä ymmärtänyt muuta kuin kaivata ja surra. Muut ymmärsivät enemmän ja opettivat minua ajattelemaan…"