"Että rikastuit veljesi kuolemalla. Moni kadehti suruasi, moni olisi suonut itseäänkin kohtaavan samanlaisen onnettomuuden ja surun. Voi tätä maailmaa ja ihmisiä! Sepä olisi ollut mustaa iloa!"
"Sieväksi ja herttaiseksi Loviisaksi minua mainittiin ja parhaimpien parveen minut laskettiin rippikoulusta päästyäni. Mitään arvoa en silloin vielä osannut heidän hyväilyilleen antaa. Olin liiaksi lapsi, jotta olisivat voineet häikäistä silmiäni ja tehdä minusta itserakasta. Mutta sitte seitsemännellätoista ikävuodellani sai nuorin veljeni halvauksen ja minusta tuli talon ainoa perillinen. Halvattu veljeni ei elänyt kauan; hänen kuolemaansa surin vähemmän kuin vanhemman veljeni. Oli mielestäni onni, että hän pääsi pois vaivasta ja ilottomasta elämästään. Jälestäpäin sain kalliisti maksaa väärän ja ilkeän iloni… Silloin oli minulla hunajainen aika. Olin nuori, kaunis ja rikas … joka paikassa. Kukkasilla ja ruusuilla kävelin, ohdakkeita ei kasvanut teilläni. En kyllästynyt katselemaan itseäni peilistä; pukuuni kyllästyin pikemmin ja teetin uuden. Olihan minulla siihen varaa. Romaaneja en lukenut, rakkautta en ajatellut, tahdoin vaan viehättää ja hurmata koko maailmaa. Mielisteleminen tuli elinehdokseni. Minä voin pahoin, joll'en miellyttänyt nuorta ja vanhaa, rikasta ja köyhää, tuttavaa ja ventovierasta…"
"Sen taudin tiedän luullakseni minäkin ja se on hyvin paha tauti.
Harva meistä naisista pääsee sairastumatta siihen."
"Tuhlaamalla tuhlasin sulouttani ja hyvin se kelpasi. Olin sydän ja sielu, mihinkä seuraan ikänä tulin. Mikä hauskutti minua, se hauskutti muitakin. Minua suositumpi ei ollut kukaan. Huoletta sain mennä karkelotuvassa mihin loukkoon hyvänsä, aina minut huomattiin, aina minut vietiin purpuriin ja katrilliin. Missä liikuinkin, niin sain tuttavia, jotka kaipasivat ja halusivat seuraani; pojat olisivat juosseet minun tähteni tuleen ja veteen…"
"Sitä en oudoksu … en vähääkään."
"Kesti sitä sitte aikansa. Sen verran oli minulla onnea onnettomassa onnellisuudessani, ett'en rakastunut heihin kehenkään. Leikkikaluinani pidin heitä kaikkia. Kukaan ei päässyt lähentelemäänkään minua, kun kaikki olivat toinen toistensa tiellä. Ja jos minä tänäpänä otin jonkun armoihini, niin jo huomenna hänet syöksin. Ihmisen kuvia ja rikkauden etsijöitä he sitä paitsi olivatkin jokainen järjestänsä, sen kyllä sain jälestä päin kokea, vaikka en sitä silloin tullut ajatelleeksi. Minä en ylipäänä joutanut ajattelemaan mitään muuta kuin miellyttämistä. Mutta hunaja loppui ja minä sain sinappia osani. Katkerata se oli, mutta perin terveellistä. Isäni oli niinä aikoina ruvennut suuriin ja hänelle tuiki outoihin asioihin. Mehiläismäen herran kanssa rakensivat he yhdessä hanhikartanon ja höyrymyllyn. Edellinen tuotti tappiota ja jälkimäinen ehti palaa vakuuttamattomana. Isku oli kova. Isäni oli hankkinut liikkeesen tarvittavat rahat omaan nimeensä ja saanut Mehiläismäen herralta velkakirjoja ja kiinnekirjat sekä hanhikartanoon että myllyyn. Mehiläismäki oli useammassa kiinnityksessä ja irtain oli pesäerossa erotettu rouvalle, niin että Yhtiökumppanilla ei ollut muuta omaisuutta kuin tavaton asioimishalu. Niin … ja samaan aikaan syntyi minulle veli."
"Eerikki poikako, jolla ovat sinun silmäsi, sinun hiuksesi."
"Eerikki niin. Vasara paukkui kotoollani Eerikin ristiäishuomenissa. Minä irrotin pitkän peilin kamaristani, kokosin kaikki pukuni, helyni ja vein ne myytävien joukkoon. Sittekin kiinnitettiin kotini monesta tuhannesta. Niin loppuivat turhuuteni päivät. Kauneuteni ja viehättävyyteni katosivat samassa. Entiset ihailijani mittasivat minulle oikealla mitalla: he käänsivät minulle selkänsä; entiset tuttavani kylmenivät, eivätkä olleet enää tietävinänsäkään minusta. Silloin itkin aamuin ja illoin ja itkin itseni terveeksi. Peiliä en kaivannut enempää, uutta pukua en havinnut, sulouteni heitin kauas. Navettaamme jättivät velkamiehet yhden lehmän ja vasikan; minä rupesin hoitelemaan niitä ja suruni lauhtui. Isäni, joka oli tottunut ajelemaan hyvillä hevosilla, ei kehdannut laihalla kaakilla kulkea. Minä en hävennyt lähteä sillä makasiinista lainaamaan jyviä ja niitä myllyttämään. Totuin pian ja helposti köyhyyteemme ja lohduttelin isää ja äitiä ja vakuuttelin heille sata kertaa päivässä, kuinka kaikki muka vielä tulee entiselleen. Palvelijat tulivat ynseiksi ja kohtelivat minua niinkuin minä olisin ollut syypää köyhtymiseemme. Nauroin heille, joko sitte moittivat talontyttäriä yleensä tai laittoivat silakoitamme liian happamiksi. Ja kuin en jaksanut nauraa, niin menin navettaan … itkemään. Tämmöisenä aikana tuli isäsi meille…"
"Kosimaan sinua, minun hyvä isäni. Kuule Viisa! Eikös se ollut hassunaikaista?"
"Ei niinkään, sillä ei hän niin suorastaan tullut; me olimme jo kerran ennen tavanneet."