"Lupasin tulla tuomaan hevosta, sillä omani ei jaksanutkaan nousta jaloilleen, vaan minun täytyi lainata isältäsi hevonen kotiin päästäkseni. Isäsi saattoi minua maantielle asti."
"Senkin muistan. Hengitin akkunaan pyöreän reijän, josta katselin."
"Ja kysyi hyvästijättäissään leikillisesti, saisiko hän itse tulla ottamaan omaansa. 'Tulkaa vaan, ja tulkaa pian', vastasin minä yhtä leikillisesti. Ja hän tuli jonkun viikon kuluttua. Ylellisellä työllä uuvutettu hevonen oli vironnut isäsi hoidossa ja juoksi tepsutteli pihaan isäsi ohjaamana. Paljon emme sillä erällä puhuneet toistemme kanssa, paljon emme olleet kaksiksemme. Isäni kanssa isäsi enemmän puhui."
"Ja sinä rakastuit isääni." Ilma nipisti Heikkiä poskeen.
"Hän oli niin miehevä ja teeskentelemätön olennossaan… Sinä keväänä emme lainanneet siementä makasinista, vaan ostimme. Hevosensa jätti isäsi meille. Isälleni ilmaantui rahaa ostaa kaksi hyvää työhevosta lisää. Vanhoja aroja väännätti ja käännätti hän ylös, tuotti kaupungista luujauhoja ja kylvi seuraavana vuonna enemmän kuin koskaan ennen. Navettamme tyhjät karsinat täyttyivät vähä vähältä… Ja minulla oli isäsi sormus, tämä sormus, joka nytkin on sormessani."
"Entä kosiminen? Kerro se … kaikella muotoa."
"Eräänä Sunnuntaina kevätpuolella kinastelivat isämme keskenään. Kiehutin viereisessä kamarissa hiiloksella kahvia ja kuulin joka sanan minkä puhuivat. Äitini ja isäsi olivat yhtä puolta; isäni, joka oli heikko onnettomuudessaan, oli eri mieltä… 'Niinkuin ei minulla jo ennestään olisi velkaa silmiä ja korvia myöten', lausui hän tuskallisesti… 'Velkaa,' vastasi isäsi, 'vaan se on tuottavaa velkaa tämä taasenkin. Ymmärräthän, että jos sinulla on tuhat markkaa velkaa, josta maksat viisi korkoa, vaan joka tuottaa kymmenen, niin olet kuitenkin köyhä mies, mutta jos sinulla on miljoona velkaa samoilla ehdoilla, niin olet upporikas'… 'Älä puhu miljonasta', kielsi isäni. 'Minä tiedän minkälaisessa pätsissä mies on tuhansienkin kanssa'… 'Karhukämmenen niitystä,' jatkoi isäsi, 'saat kymmenen tynnyrinalaa mustamultaista peltoa kuin vaan ojitat sen ja raivautat pajupensaat pois. Se kasvaa puhisemalla mustanmuhevan kauran vähintäin viisi vuotta lannoittamattakin. Ensimmäisestä sadosta voit kuitata puolet pääomasta, joka sulta meni siihen'… 'Minulla ei ole mitään pääomaa, paitse velkaa', lausui isäni ja lähti ulos… 'Ottakaa te nämä rahat', pyysi isäsi äitiäni ja pinnistäkää häntä siksi että taipuu. 'Kyllä hän siihen suostuukin', vakuutti äitini, 'kuin vaan ennättää ajatella ja malttaa. Velanottaminen tuntuu hänestä vaan raskaalta.' Äitini läksi isäni jälkeen ja isäsi tuli minun luokseni. Kamarissa ei ollut muita huonekaluja kuin pöytä ja joku tuoli, nekin kaikki maalaamattomia. 'Istu, Loviisa, tähän viereeni', kehoitti isäsi minua, tarjottuani hänelle kahvia."
"Ja sinä…?"
"Minä olisin istunut vaikka… Tuokion olimme ääneti." "Ilman on ikävä sinua", virkkoi hän matalalla äänellä. "Jokapäivä kysyy hän minulta koska sinä tulet meille." Minä en saanut sanaakaan lausutuksi. Poskiani poltti, kuulin sydämmeni lyönnit. Hän katsoi minua rehellisillä silmillään. Minä värisin kuin hän tarttui käteeni ja kysyi: "Tulisitko, Lovisa, meille, Ilmalle äidiksi ja minulle vaimoksi?"
"Mitä vastasit sinä siihen?"