"En mitään."
"Et mitään. Sehän oli kummallista."
"En vastannut sanoilla, vaan kyyneleillä; itkin ilosta."
"Suuteliko isäni sinua … ja montako kertaa?"
"Niin … no … sitä en muista tarkoilleen. Olin unhottanut kaikki. Itkin ja nauroin ilosta yhtäaikaa ja rakastunut kuin olin, niin en muistanut ujostella lainkaan."
"Jo uskon, jo uskon, että rakastat isääni."
"Uskot vielä paremmin kuin kuulet lopun. Me emme kiirehtineet häitämme, sillä isäni tarvitsi tukea murheenpäivinään. Vasta seuraavan vuoden Jouluna päätimme viettää yksinkertaiset häämme ja niihin kutsua ainoastaan lähimmät omaisemme. Isäni raikastui vähitellen nähtyään ettemme joutuneetkaan maantielle ja vieraan työhön. Minä tein työtä ja näytin palvelijoille, jotka nekin taas muuttuivat aikaa myöten nöyremmiksi, mihinkä hemmoittelemallakin kasvatettu talontytär kelpaa ja kykenee kuin vaan tahtoo. Sinua, Ilma, ajattelin usein. Ajattelin: mimmoiseksihan muodostuu välimme, kuin ehdit lapsesta neidoksi. Vähän epäilin, vähän arvelin. Tyttärellä äitipuoli, äidillä tytärpuoli, se ei kuulu makealta. Ajattelin joskus niinkin, että välimme käy kenties riitaiseksi ja rauha ja onni katoavat kodistamme. Mutta, minä rakastin. Päätin voittaa ja säilyttää ystävyytesi ja rakkautesi, maksoi mitä maksoi. Paljon uskalsin, enemmän voitin. Itse tiedät lopun, tiedät kuinka sanomattoman kallis ja rakas olet minulle."
Viisan ääni tunkeutui Ilman sydämmeen ja hänen silmänsä kostuivat kuin hän virkkoi:
"Oi Viisa, ystäväni, siskoni, äitini; sinä olet hyvä hengettäreni."
Sitte hän hyväili Heikkiä ja jatkoi naurusuin: "Minkähänlainen ampiainen siskosi olisi, joll'ei olisi äitiäsi meillä?"