"Silloin alkoivat suuret metsänliikkeet ja onnenpyörä kääntyi äkkiä. Tukinostajat löysivät kotinikin honkametsän ja toistakymmentä tuhatta markkaa puhdasta rahaa lukivat he isäni käteen ja suuremmat puut olivat vasta myydyt. Isäni maksoi velkansa yhtenä päivänä ja sijoitti monituhansisen jäännöksen pankkiin. Ja minusta tuli taasen kaunis ja viehättävä; kosijoita ja ihailijoita alkoi ilmaantumaan entistä enemmän."
"Kultaa, kultaa, Heikkiseppäni. Etsitkö sinäkin vain metallia kuin suureksi paisut ja mieheksi kasvat. Kumarteletko kullalle? Sano!"
"Kultaa, kultaa", matki poika jälessä hieroen silmiänsä ja alkaen nukkua vanhaan tapaansa Ilman sylissä.
"Rikkaus ei enää so'aissut minua, vaikka sitä tuli tulemataan. Mehiläismäen herra peri enonsa suunnattomat rikkaudet ja maksoi velkansa isälleni. Isäni määrättiin hänen holhoojakseen ja kiivaita riitoja syntyi heidän välilleen tuontuostakin, sillä uudestaan rikastunut Mehiläismäen herra paloi halusta köyhdyttämään itsensä 'käyden jalkaa' ja olisi rakentanut uudenaikaisia tehtaita toisen toisensa viereen, jopa päällitystenkin. Isäni noudatti sen verran hänen mieltään, että rakensivat yhdessä uuden höyrymyllyn. Se tyydytti häntä vähäsen. Hanhikartanosta tehtiin kansakoulu… Ja kosijoita niitä tuli meille ja niitä meni meiltä jok'ikinen viikko. Monet niistä ovat sinullekin tuttuja, usealle heistä on sitte vuosien mentyä Kilpijärven korskea tytär antanut rukkaset."
Kertoja ja kuuntelija nauroivat.
"Tuli naismaisia poikia, hiukset käherrettyinä, astunta herramaisena, suu hienossa hymyssä ja puheet niin teeskenneltyjä, että minua äitelöitti ja rupesin voimaan pahoin mokomien huushollimamsellein seurassa tunninkin istuttuani; tuli rivoja ja häpeämättömiä markkinainkulkijoita, joilta ihmisyys oli mennyttä ja joilla ei ollut muuta jälellä kuin saastainen sielu ja salaisia velkoja; tuli juoppoja käräjäkirjureita, rikki viisaita seminarilaisia, ynnä muita arvonmiehiä…"
"Kultakaivokselle."
"Mutta isäsi alkoi harventamaan meillä käyntiänsä."
Ilma kummasteli.
"Lienenkö loukannut häntä ajattelemattomilla puheillani kosijaini paljoudesta, en varmaan tiedä, niin päin toki arvelen. Pitkällisen poissaolon jälkeen hän kerran sitte taas tuli, mutta, vieraita, kosijoita nimittäin, sattui ehtimään hänen edelleen ja hän lähti pois tuota pikaa. Olin nyreissäni ja kirjoitin häntä tulemaan. Hän tuli pian. Askaroitsin tuvassa, kuin hän ajoi oven eteen ja isäni meni häntä vastaan rappusille ja vei hänet kamariin, siihen samaan, jossa kinastelivat kevätsunnuntaina. Moneen vuoteen en ollut koreillut ketään varten, mutta silloin tahdoin pukeutua hänelle, ennenkuin näyttäytyisin. Tiedät miten tumma kaunistaa minua; semmoisen puvun siis panin ylleni ja menin viereiseen kammariin, samaan, jossa hän kosi minua. Valkoinen pöytä ja tuolit olivat poissa, isäni oli sisustanut asuntoni muhkeasti. Seisahduin keskelle lattiaa, suuren peilin kohdalle ja kuulin isäni äänen viereisessä huoneessa: 'Mitä tulimmaisen kiertelemisiä ja metkuja ne ovat? Lähden paikalla hakemaan Loviisan tänne.' Sitte kuului ovenpaiskaus ja isäni läksi toista kautta hakemaan minua. Samassa aukeni ovi huoneeseni ja isäsi astui sisään. Otin suloisen muodon kasvoilleni, leikitsin suortuvaini kanssa ja pidin tarkan vaarin minkälaisen vaikutuksen teen häneen kauniina ja viehättävänä. Hän tuli hyvin hämille ja tervehti minua kömpelösti, ja heitti pikaisen silmäyksen sievään pukuuni ja katseli sitte peiliin. Minä kävin istumaan ja huomautin leikillisesti hänelle, ett'ei saa istumatta lähteä ja sulhaisonnea viedä. Hän jäi seisomaan ja nähtävästi taisteltuaan itsensä kanssa tuokion tavaili hän: 'Tuota noin … minä tässä äsken sanoin isällesi, että sinä nyt olet rikas ja että sinulla nyt on parempiakin kosijoita, nuorempia ja kauniimpia kuin minä… Et suinkaan sinä, Loviisa, nyt enää huoli minusta… Se sormus … niin … minä ottaisin sen nyt…' Hänen äänensä oli tukehtua ja salatakseen liikutustaan kääntyi hän selin minuun…"