Kaitalan Matiksi häntä kutsuttiin vielä sittekin vaikka hän jo palveli nimismiestä. Rovasti oli piirtänyt nimen paksuun kirjaansa ja huusi hänkin lukukinkereillä Mattia Kaitalaksi.
Matin sukunimeen liittyy vanhan vanha tarina.
Hänen isä-vainajansa oli ison talon isäntä ja nuorempana yhtä pörhötukkainen kuin Mattikin. Äidillä ei ollut muuta omaisuutta kuin sievä vartalo, suuret silmät ja Kaitalan kihlasormus. Tällä Kaitalalla oli paljo suurellisia sukulaisia, jotka sormuksen johdosta nostivat melun ja hälinän. Hempeäluontoinen mies kuunteli heidän opetuksiaan, unhotti entisen torpantyttären, kalliit valansa ja kihlasormuksen. Joll'ei orpo tyttö olisi tuntenut tulevansa äidiksi, niin ei olisi hän muuttanut mummonsa luo asumaan, vaan olisi mieluummin hypännyt järveen. Kaitalan isännän viettäessä häitään rikkaamman ja arvokkaamman tytön kanssa ravitsi Matin äiti itseään yöt päivät kyyneleillä. Ennen Matin syntymistä toivotti hän itselleen kuolemaa lukemattomin kerroin, mutta sitte muuttui elämä hänelle yhtä kalliiksi kuin Matti ja kihlasormuskin.
Valapattoinen Kaitala eli häittensä jälkeen lyhyen ajan onnetonta elämää. Kuolinvuoteellaan syytti ja soimaili hän sukulaisiaan, jotka olivat ryöstäneet häneltä elämänsä onnen ja nuoruutensa morsiamen.
Nälkää ei Matin tarvinnut nuoruudessaan kärsiä, sillä äitinsä oli taitava ompelija ja mummo opetti kylän lapsille aakkosia. He asuivat pienoisessa tuvassa joen äyräällä. Mummon kuoltua peri Matin äiti huoneen, kolme lyhykäistä peltosarkaa akkunan alta ja halkovajan.
Matti ei menestynyt lapsena aikalaistensa seurassa. Hän oli umpimielinen, pistopäinen ja eriskummallinen. Väliin olisi hän antanut vääntää itsensä vaikka aidanvitsaksi, väliin yksi ainoa okainen sana saattoi hänet raivopääksi. Ja koska hän oli aikuisistaan kookkain ja väkevin, niin ei suotta hänen seuraansa vältetty eikä ilman aikojaan häntä pelätty.
Paitsi äitiä ei ollut kuin yksi, jolla oli jonkinlainen salainen valta Matin ylitse. Eliinaa ei Matti osannut olla tottelematta hetkenä minä hyvään. Kuin hän sanankin lausui, niin Matti olisi ollut valmis kääntämään toisenkin poskensa riitaveljelleen. Eliina oli muonarengin tytär joen toiselta puolen ja yksi täysikuu oli heidän ijällään eroa.
Jo nuorena joutui Matti pahaan maineesen. Emme saa unhottaa, että hänellä oli ponteva ja tarkka käsi heittämään kiviä kauas ja pilkkaan. Vanha kellotapuli olisi tiennyt kertoa pitkälle Matin kivien viskelemistaidosta ja sen särjetyt lasit olisivat todistaneet kellotapulin puheen todeksi. Eräänä vuodenaikana säilytti Matti lakkareissaan aina latuskaisia kiviä.
Ruis oli hedelmöinyt. Eliina oli mennyt kaupittelemaan pappilaan mansikoita, joita hän ja Matti olivat edellisenä päivänä yhdessä poimineet. Kolmanneksella rahoista lupasi Eliina ostaa nisusia itselleen ja Matille yhteisesti, toisen kolmanneksen antaa omille vanhemmilleen ja kolmannen kolmanneksen Matin äidille. Kaikki ansiot jaettiin aina siihen tapaan. Miten lie sattunutkaan, vaan Eliina viipyi tavallista kauemmin. Matti odotti häntä ja luki äidilleen katekismusta ulkoa. Atanasiuksen Uskontunnustuksen keskipalkoilla sekaantui hän, alotti sitte toistamiseen, vaan luki väärin jo alkupuolella; ja kuin alotti kolmatta kertaa, niin ei muistanut toista värsyäkään. Silloin Matti paiskasi kirjan kiinni ja paiskasipa oveakin liiemmäksi lähteissään ulos odottamaan Eliinaa ja nisusia. Maantien vieressä rakennettiin riihtä; neljä miestä salvoi sitä ja oli se jo yli puolenvälin korkeudella. Matti käveli riihelle, aikoen nousta ylös telineille tähystelemään eikö Eliinaa jo näkynyt tulevan. Lähellä riihtä löi hän varpaansa kiveen; veri painui kynnen alle, ja oikein sydämmestään hän otti kiinni, kuin sattui niin kovasti. Pidellen kipeätä varvasta käsissään ja puhallellen sitä, hyppi Matti toisella jalallaan kumarassa sinne tänne, eteen ja taakse, oikealle ja vasemmalle. Olisi itkenytkin, jos olisi yksin ollut. Miehet huomasivat Matin vahingon ja alkoivat leukailemaan.
"Mitäs löysit?" kysyi ensimmäinen.