"Tuki suusi", ärjäsi Matti hänelle, "tai muuten minä neulon kurelangat siihen."
Poika äimistyi, eikä laulanut moneen päivään Matin kuullen; ihmetteli vaan, mikä hyväluontoisen miehen on tullut.
Eräänä päivänä samoihin aikoihin peljästyi Matti omia ajatuksiaan. Kaitalassa kemuiltiin isännän nimipäivää, tai jotain muuta semmoista, ja salista loisti vahvasti valoa, kun Matti tuli työstä illalla. Hän seisahtui pihalla, katseli salia, valoa ja vieraita. Omin luvin heräsi vihamielinen ajatus hänen sydämmessään ja pukihe samassa mutinaksi:
"Siellä salissa he nyt syövät, juovat ja mässäävät … minun omaani.
Minulle oikeutta myöten kuuluisi…"
Silloin Matti löi otsaansa ja keskeytti kirouksella ajatuksensa. Rappusilla oli hän vähällä työntää kumoon Eliinan, joka tuli häntä vastaan tyhjän saavin kanssa.
Seuraavana päivänä ilmoitti Matti Aamokselle palvelevansa viimeistä vuotta Kaitalassa. Harvapuheinen Aamos ei siihen juuri virkkanut sitä eikä tätä, taisi ajatella enemmän. Kieroa sanaa eivät olleet vaihtaneet keskenään monivuotisena palvelusaikanaan. Valtaansa ei Matti milloinkaan ollut käyttänyt toisten vahingoksi eikä omaksi edukseen. Ensimmäisenä lähti työhön, viimeisenä tuli kotiin, vaikka veli usein hoki: "Voi ku viitsit aina kynsiä, vaikka sukua ja kaikkia ollaan." Työkumppaniaan hän ei eläissään kaivannut; ansiotta ennen kiitteli, ennenkuin ansiosta moitti.
"Minä en kiellä, enkä käske", lausui Aamos, joka täydellisesti käsitti Matin mielen katkeruuden.
Sitte Matti puhui saman asian Eliinalle, taiteellisemmin vaan kuin Aamokselle. Hän muka palvelisi ennemmin vaikka köyhää torpparia metsän korvessa, ennenkuin tämmöisiä tuhlapyttyjä, jommoisia nykyinen isäntäväki on.
Eliina heitti tunteet tuonnekin.
"Kukaan ei maksa sinulle niin hyvää palkkaa", lausui hän. "Sinuna palvelisin minä tässä kymmenen vuotta lisää, sitten rohkenisimme astua torppaan tai vuokrata pienen talon."