Eliina puheli Matille pitkän hetken ja vallan hiljaa ja arasti eräänä kesäpäivänä. Isäntä oli luonut silmänsä häneen ja pyrki naurattelemaan häntä. Ett'ei asia joutuisi Matin korviin liioiteltuna, tahtoi hän sen kertoa jo ajoissa itse. Tukalan asemansa vuoksi esitti Eliina eroamista palveluspaikasta kesken vuotta.
"Ei käy laatuun", päätti Matti, joka kuunteli Eliinaa tyynemmästi, kuin tämä luulikaan.
"Miksi ei?" kysyi Eliina, koettaen salata pelkoansa niin paljon kuin mahdollista.
Matilla oli monta syytä. Ihmiset kyselisivät ja onkisivat, kunnes arvaisivat kaikki; velimies saisi uuden häpeän ja vanhojakin on jo viljalta. Kiireimmäksi työajaksi tuskin laskisivat palvelijaa pois, paitse ilmiriidalla. Ja kuin hän varottaa veljeänsä, niin tottahan tottelee; eihän niin ihme mahda olla, ett'ei täysjärkinen mies käsitä mitä rauhaansa kuuluu.
"Kova onni, ett'en mä taipunut eroamaan silloin, kuin sinä tahdoit", huokasi Eliina, joka pelkäsi Matin veren kiehahtamista enemmän, kuin uskalsi ilmi tuoda.
Alistui Eliina kuitenkin Matin tahdon mukaan ja vuosi päätettiin palvella päähän asti. Matti lupasi hillitä itsensä ja luottaa Eliinaan, tulkoon mitä tahansa. Vanhemmiltaan päättivät salata alun ja lopun. Tekivätkö sen omaksi vahingokseen, ei tiedä kertomuksemme mainita. Aamoksen vakuutti Eliina näkevän enemmän yhdellä silmällään kuin Matin kahdella.
Keskustelun loputtua meni Matti veljensä kamariin ja lausui hänelle:
"Anna Eliinan olla rauhassa, äläkä satuta kättäs häneen, sillä jona päivänä sinä sen teet, pitää sinun…"
Viimeisen sanan jätti Matti sanomatta, toivoen veljen ymmärtävän puolestakin puheesta.
"Voi ku hupsuttelet, vaikka sukua ja kaikkia ollaan", vastasi tämä kevytmielisesti ja tarjosi Matille arrakkiryyppyä.