"Sinulla on kyllin muita naurateltavia."
"Älä turhista … niitä on kyllä olemaan ja jäämään sinulle ja minulle. So, heitä pois!"
Matti otti lasin pöydältä ja paiskasi sen uunin eteen kappaleiksi.
Hän ei enää voinut itseänsä hillitä.
"Kuuletko, jona päivänä sinä kosket häneen, pitää sinun kuoleman", lausui hän kovalla äänellä.
Kamarin ovi aukeni samassa ja Aamos astui sisään.
"Matti", lausui hän, "muista Kainia ja Aapelia", ja vei Matin kanssaan ulos pihalle kauniisen kesäiltaan.
Vihuria seurasi myrsky, sillä Matti ei muistanutkaan Eliinalle antamaa lupaustansa, eikä Aamoksen varoitusta, vaan löi rukiinleikkuun aikana veljensä otsaan pitkän ja syvän haavan. Kaksi viikkoa taisteli elämä ja kuolema Kaitalan isännästä. Matti oli sen ajan takausta vastaan irti ja odotti kotoollaan joka päivä kuolonsanomaa ja vangitsemista. Äiti vanhettui niinä kahtena viikkona enemmän kuin viimeksi kuluneina kahtenakymmenenä vuotena. Eliina oli kuin elävältä kuollut. Käsi poskella istui hän yöt päivät, tiedotonna mitä ympärillä tapahtui. Mitään ei puhunut, sanaakaan ei valittanut, jos häneltä mitään kysyttiin, niin katkonaisia ja hajanaisia vastauksia antoi. Surunsa oli ylen suuri ja raskas.
Väkevin oli vanha Aamos. Hän juoksi Kaitalan ja Matin kodin väliä aamuin illoin, toi sanomia ja kertoi mitä sairas oli viimeksi puhunut, mitä syönyt, mitä juonut. Hän se sai toivon kipinän sytytetyksi kaikkiin muihin paitse Eliinaan. Tämä ei ymmärtänyt mitään, katsoi vaan tuikeasti puhujaa ja oli kuin kuva.
Kahden viikon kuluttua astui pitäjän uusi nimismies Matin kotiin; äiti meni tainnoksiin, vaan Matti kysyi levollisesti:
"Joko lähdemme?"