"Kuinka vaan tahdotte", vastasi nimismies naurahtaen, "tarvitsisin minä rengin."
Matin äiti virkosi. Tähän asti oli hän luullut Aamoksen salaavan asiain todellista tilaa. Hänen sydämmensä pohjasta nousi harras kiitos korkeuteen.
Nimismies asui Kauramäen talon kohdalla, maantien toisella puolen. Samana päivänä, jolloin Matti muutti uuteen palveluspaikkaansa, nostettiin Eliina sairasvuoteelle. Hän oli kuumeessa ja houraili.
Varsin varmasti ei kukaan tietänyt tapahtumain juoksua Kaitalassa. Yksi puhui yhtäänne, toinen toisaanne, lyömiseen asti. Puhuttiin miten puhuttiinkin, niin aina annettiin Aamokselle osansa. Yksi tiesi Matin ja Aamoksen kaivaneen Saunasuon ojaa heinänteon ja rukiinleikkuun välisenä päivänä. Nuorempi renki korjasi niityn aitaa ja toinen piika oli kuminoita niittämässä. Työjärjestys oli jo aamulla suututtanut Mattia, joka olisi tahtonut koko väen lehdentaittoon. Ojaa kaivettaessa kummasteli Matti Aamokselle, "että jokohan isäntä tarttuu talonohjaksiin ja heittää herrastelemiset sikseen". Aamos siihen oli virkkanut jotain sudesta ja karitsasta. Silloin oli Matti kyömähtäen lausunut: "Täällä suolla on tänä päivänä kuumempi kuin helvetissä" ja lähtenyt kuin paholaisen takaa-ajamana terävän lapionsa kanssa kotiin. Aamos oli juossut hänen jälessään ja huutanut Kainia ja Aapelia, vaan Matti ehti ennen häntä ja verta juoksi jo isännän otsasta, kuin Aamos joutui kotiin.
Toinen tiesi enemmän asiallisia kohtia ja kutoi kertomuksensa niiden mukaiseksi, asettamalla Aamoksen vakoilijaksi, Matin liittolaiseksi ja apumieheksi.
Kohtauksen loppuosan puhuivat molemmat samalla lailla. Juoksujalassa oli Matti mennyt nimismiehen luo itseänsä kiinni antamaan. Pois laidoiltaan kuin oli, niin oli virkkanut sisään astuttuaan:
"Eikö herra vallesmanni tunne minua? Minä olen Kaitalan Matti ja minä tapoin veljeni, mutta en minä ole mikään äpärä. Äitini voi näyttää teille sormuksen, kultaisen kihlasormuksen, joll'ette muutoin usko."
Nimismies takasi Matin irti omalla edesvastauksellaan.
Kaitalan isäntä parantui hengenvaarallisesta haavastaan. Arpea, joka jäi otsaan ja julmensi muotoa, hän sadatteli, eikä Mattia, joka sen löi. Äiti oli samaa mieltä ja olisi antanut vaikka sormen kädestään, jos sillä olisi saanut arven näkymättömiin.
Ihmiset eivät enää tuominneet Mattia niinkään yksimielisesti. Joku tosin lausui kammonsa häntä kohtaan, mutta toiset puolustivat häntä, väittäen Matin olevan kunniallisen miehen esikuvan; toiset vielä lisäsivät, että jokainen hekkumoitsija ansaitsisi saada samanlaisen rangaistuksen kuin Kaitalan isäntä.