Moisia teitä joutui Kaitalan Matti nimismiehelle rengiksi.
Kuin Eliina parantui, tuntui hänestä siltä, kuin olisi nähnyt pahaa unta. Pyhäinpäivästä tuli hän nimismiehen piiaksi; Aamos jäi edelleen Kaitalaan.
Matti vetäytyi kuoreensa unhottaen menneet ja oli niinkuin ennenkin, onni ei vaan vieläkään hymyillyt hänelle. Tiedämme nimismiehen asuneen Kauramäen talon vastapäätä. Syystä tai toisesta oli se talo menokerroillaan. Matilla oli oma tupansa pihan reunalla ja sieltä hän katseli Kauramäkeä joka päivä, katseli liiemmäksikin. Hänellä olikin omat syynsä siihen. Tottunut kuin oli kovaan työhön, niin kyllästyi hän piankin hyviin päiviinsä. Nimismiehellä oli hevonen ja sen Matti hoiti niin hyvin kuin hevosen voi hoitaa, oli lehmäkin, mutta sen ruokkiminen kuului Eliinalle. Matille ei siis jäänyt muuta kuin tallissakäyminen, halkojenpilkkominen, vedenkantaminen ja pitäjällä-ajeleminen, eli toisin sanoen: ei juuri mitään. Hän katseli käsiään ja huomasi niiden pehmenevän päivä päivältä. Ja sitte hän taas katseli Kauramäen taloa.
"Mikäs Kaitalan Mattia surettaa?" kysyi nimismies kerran Matilta, kuin tämä pätki lapuja halkokatoksen edessä.
"Tässä työssä pääsee heilumaan vaan tuppi ja veitsi, eikä mies", vastasi Matti, lyöden samalla kirveensä pölkynpäähän ja katsahtaen Kauramäkeen.
Nimismies tajusi Matin ajatukset. He istahtivat pinonpäähän ja nimismies tarjosi Matin piippuun vaakunata. Savujen käydessä puhkesivat molempain ajatukset sanoiksi. Myöskin nimismies oli katsellut Kauramäen taloa ja katsellut sitä samoilla silmillä kuin Mattikin, vaikka eri perusteilla. Hänellä oli kaikki ostossa ja rahanpanttina. Puut, heinät, leipä, särvin ja huoneiden vuokra nielivät nielemättä hänen palkkaansa. Vaan oltaisi Kauramäen isäntänä, niin ei tarvitsisi maksaa huoneiden vuokraa, ei ostaa puita, heiniä, leipää, särvintä, ei yhtään muuta kuin ylellisyystavaroita, niinkuin vaakunata ja sen semmoistakin.
"Paljonko ne panevat hintaa sille?" kysäsi nimismies Matilta, kuin olivat vaihtaneet ajatuksiaan hetkisen.
"Kymmentä tuhatta ne puhuvat, mutta nyt on raha tiukassa; heltiäisi se allekin siitä, ainakin satoja, joll'ei…"
"Tokkohan?" keskeytti nimismies. "Kauramäessä on maata toinenkin laikale."
"On kyllä, mutta mahona ja nurmena. Viljelyksessäkin olevat pellot ovat tyyni kuljatuita; siksipä ei sitä ole kukaan ostanut; aikaa myöten siitä kyllä pesisi."