"Se on siis ostettava."
"On ostettava."
Nimismies poistui kamariinsa, ajatukset ahkerassa työssä. Vasta-alkanut kuin oli, niin oli hänellä huonekalunsakin osaksi velkana. Ja nyt oli kuitenkin etsittävä keino, jolla pääsisi alkuvauhtiin; oli mietittävä miten saisi semmoisen irtaimiston, että arvaisi talonkauppoihin. Jos kovin rääpimällä alottaisi, niin saisi potea vuosikausia, kenties ikänsä. Ja talo oli ostettava, siitä ei päässyt mihinkään. Kymmenen tuhannen korot eivät nousisi puoleenkaan hänen palkastansa. Pantaisi alussa suu säkkiä myöten ja elettäisi tiukemmasti. Hyvitystä saataisi sitte, sillä talo oli hyvä, ainakin tilusten suuruudelta. Huoneet olivat tosin vanhat ja mädät, mutta metsää oli yli tarpeen; pellot laihdutetut ja huonoissa ojissa, mutta siksipä sen saisikin kymmenellä tuhannella, muuten maksaisi ehkä viisi kuusitoista. Ja niinkuin Matti sanoi, niin aikaa myöten siitä kyllä pesisi. Ja nimismies tunsi ihan, kuinka himoitti koettaa maanviljelystä. Ja tunsi senkin että himon on hän perinyt isältään, pienen seurakunnan kappalaiselta. Isä kulki yhteen aikaan vaalissa ehtimän jälkeen ja haki hakemistaan kirkkoherran virkoja. Ei hänen maisteritutkintonsa enempää kuin ensimmäinen vaalisijakaan, jonka aina sai, auttaneet häntä kirkkoherraksi ja paksumman leivän syrjään. Teräväpäinen kilpailija, joka oli vaan kaksi kolme vuotta viipynyt yliopistossa, luki ja lauloi itselleen kirkkoherran viran niin että hivahti, mutta isä jäi kuin jäikin äänittä hiljaisen äänensä ja olentonsa vuoksi. Alakuloisena hän palasi jokaiselta vaalimatkaltaan, kunnes kerrassaan lopetti ne. Vähän omituisesti se kävi. Naapuri-seurakunnan kirkkoherra kuoli ja isää pyydettiin neljänneksi vaalisaarnaajaksi. Hän suostui pitäjäläisten pyyntöön ja luuli onnen koittavan vihdoinkin. Vaan siinä hän erhettyi. Pyytäjät eivät enää maininneetkaan häntä, kuin olivat nähneet ja kuulleet kolmannen vaalisaarnaajan. Isä tunsi myöskin hänet. Koulussa kutsuttiin häntä Rällä-Riikaksi, yliopistossa, jossa tieteellisyys joka alalla pyrkii voitolle, poikkeuksetta fonograafiksi. Kahdessa vuodessa ennätti hän lukea jumaluusoppinsa, kaksi vuotta oli hän ollut kirkkoherrana. Hän huumasi koko seurakunnan ja isä oli häpeissään ja nolona. Suuri perhe oli hänellä kotosalla ja lapsia olisi pitänyt kouluttaa, vaan varat eivät tahtoneet riittää likimäärinkään. Sitte ei isä onnekseen enään koettanut suurempaa seurakuntaa itselleen.
Samana vuonna, jolloin hän, vanhin poika, erosi lyseosta ja antautui käräjäkirjuriksi, sai isä uuden rengin ja Matti oli hänkin nimeltään. Ja Matilla oli yksi viisausohje: Ihminen saavuttaa parhaimman onnensa maata kaivamalla. Matti kynti, kaivoi, kuokki onnen maasta, kappalaispuustellista. Isä ei lähtisi enää suurempaan seurakuntaan, vaikka tultaisi vaunuilla hakemaan, eikä nuorempain veljien tarvinnut keskeyttää lukuansa, niinkuin hänen. Kauramäen talo on siis ostettava ja ostettava joutuun, ennenkuin joku toinen ehtii. Sitte voi hän kirjoittaa isälleen ja veljilleen, että hänelläkin on talo ja Matti.
Parin päivän kuluttua edelläkerrotusta teki nimismies, Matille sanaakaan sanomatta ja keneltäkään neuvoa kysymättä, halko-urakan viinapolttimon herran kanssa. Matti kynsäsi korvansa juurta, saatuaan kuulla isännältään kaupan ehtoineen ja arveli siinä olevan monta jussinkoukkua ja monta mutkaa. Pääsi siitä hänkin sitte halonhakkuusen selkäluitaan ojentelemaan ja ruumistaan heiluttelemaan ennenkuin kaksisataa pinoa saatiin lyödyksi Kauramäen metsään. Tuli sitte syksy, vaan talvi viivytteli tuloaan; tuli Joulu, mutta lunta ei tullut kuin nimeksi. Matti ei tahtonut pysyä nahoissansa. Hän noitui ja morkkasi almanakantekijöitä ja kirjakauppiaita, kuin eivät edeltäkäsin ilmoittaneet talven juonia. Tammikuussa saatiin pariksi päiväksi kunnollinen rekikeli, vaan sitte kolisivat taas rattaat maanteillä. Ja isännän kauppakirjassa oli pykälä, jossa määrättiin kymmenen markkaa sakkoa jokaisesta halkosylestä, joka ei määräajan kuluessa ollut perillä, eli yhteensä kahden tuhannen markan kaupanrikkojaiset. Reellä ja rattailla, rattailla ja reellä halot kuitenkin hinattiin järven rantaan. Paitahihaisillaan telmi ja ärjyi Matti halonajossa, tottelematta isäntänsä varoitusta vilustumisesta. Seuraus oli se, että Matti keväillä, uitonaikana, makasi vuoteen omana ja vilutaudin käsissä. Viimeisen kiven heitti uittoherra Silposen Jussi. Myötätuulen puhaltaessa, jolloin halkopyräät olisi helposti saatu hyvään turvaan salmensuuhun ja siltä joelle, huvittelihe tämä kuokkavieraana pitkissä, kaksipuolisissa häissä. Vastatuulen särkiessä puomit ja ajellessa halot ympäri järvenrantoja kuulumattomiin ja näkymättömiin, vietti uittopäällikkö vapaamaanantaita ja lievitteli kohmeloaan. Ja Matin täytyi maata hupun alla ja lämmitellä itseään, voimatta vetää rikkaa ristiin onnettomuuden häätämiseksi.
"Joll'ei polttimon herra anna sakkorahoja anteeksi", lausui nimismies Matille, kuin tämä jo oli terve, "niin olemme me Matti köyhiä miehiä ikämme."
"Senkin paistettu ja Ameriikan kulkija", puheli Matti hampaittensa välistä ja leukansa alta. "Sitä miestä minä halusta likistäisin oven välissä yhden ruokavälin."
Vaan Matin vihan-esine, uittoherra Silposen Jussi, katosi paikkakunnalta kuin kaste metsän kainalosta samoihin aikoihin, jolloin tuulikin ajeli halot kadoksiin. Kaunis summa meni nimismieheltä hakkuu- ja vetopalkkoihinkin, puhumattakaan metsän hinnasta.
Eteenpäin on elävän mieli. Matti haki lohdutusta vastoinkäymisessään ja löysikin sitä työssä. Ennen pitkää oli hänen asuntonsa täydellinen kalusepän paja, jossa vuoleksi ensin lusikoita, sitte haravia, lopulta veisteli rekiä ja joka lajia talon tarvekalua. Nimismies oivalti miehen tuuminkin ja minnepäin ne yhä soutivat, mutta lausui sentäänkin piloillaan:
"Ei ole sillä meidän Matilla peukalo keskellä kämmentä, vaan saisiko luvan kysyä mihin näitä."