"Vaan jos tapaisikin olla tyttö", väitti ensimainittu.
"Ei ole kuin poika, onnentuoja, olojen muuttaja. Uskotko sen?"
"Uskon sitte kuin…"
"Etkö ennen?"
"Ei ole täytymystä."
"Vaan minä uskon. Ai, ai, minulla on niin luja usko, että se oikein kumisee."
"Oikein puhuttu", lausui nimismies ja astui kyökkiin. "Minä rupean puolellesi Matti ja sitte meitä on kaksi. Uskokaa pois, Eliina, Matti on oikeassa; ja sen pitää olla poika."
"Ja pojassako sitte vaan on kalakeitto ja kaksi haukea?" muistutti
Eliina ja lähti rouvan puolelle.
Riitti siitä sitte verestä sanakiistaa kahden kuukauden vaiheille eli Pääsiäis-lauantain ehtoosen saakka, ummelleen kello kymmeneen. Tapahtuma ratkaisi silloin voiton nimismiehelle ja Matille. Ensimainittu unhotti sen johdosta lukea päivän postissa saapuneita sanomalehtiänsä ja viimemainittu unhotti nukkumisensakin koko yönä. Kello viideltä nousi Matti aamulla ylös ja lähti ulos katsomaan nousevaa aurinkoa. Että se juhlan varhaisena aamuhetkenä riemusta hyppelee noustessansa maailmoille, siitä oli Matti yhtä varmasti vakuutettu, kuin että Paratisi oli itäänpäin Eetenistä. Tallissa hän myöskin pistäytyi samalla. Höhö-hö-höö härisi hänelle hevonen, joka ei ollut mikään muu kuin entinen Kaitalan Pekka. Vaihtureille jouduttuaan oli se kulkenut kädestä toiseen ja pysähtynyt viimein nimismiehelle. Matti taputti vanhaan tapaansa Pekkaa lautaselle ja puheli sille ystävällisiä sanoja. Entistä kiiltävämpi ja lyhyempi oli hevosen karva, silmät oli samat lauheat. Sitte Matti asteli kyökkiin päin, aikeessa mennä aamukahvia odottamaan ja odottaissaan kiusottelemaan Eliinaa. Silloin kuului nimismiehen ääni lasikuistilta:
"Mats Kaitala!"