Matti ei ollut hidas käsittämään ja seuraamaan kutsua. Kaitalan Matti ja Mats Kaitala tulivat aina suopealta suunnalta. Lyhyesti lausuttu Matti sitä vastoin soi vallan toiselta. Jos isäntänsä käski: "Mene valjastamaan Pekkasi, Kaitalan Matti, jotta lähdemme reppureita tervehtimään metsätaloihin", niin sai Matti huoletta valehdella kengän hölkkäävän, tai painajaisen niin pahasti maanneen yöllä hevosen, että hiki valui joka karvan juuresta vielä aamusellakin. Matin puhe kävi silloin täydestä ja reppurit jäivät sillä kerralla rauhaan. Mutta jos isäntänsä lausui: "Matti! Pekkasi puihin ja arkangelien perään", niin silloin ei auttanut valeet, ei muu kuin "surko pois sanoi turkulainen".
Nimismies istui virkakamarissaan keinutellen itseään keinutuolissa, kuin Matti astui sisään ja lausui:
"Huomenta päivää!"
"Huomenta, huomenta, paina puuta", kehoitti nimismies, jolla oli paras puoli päälläpäin.
Matti kyllä tiesi, ettei se paras milloinkaan häntä jättänyt, vaikka väliin piili pohjemmalla, niin ettei outo nähnyt hänessä muuta kuin kovan herran ja ankaran virkamiehen, vaan, niinkuin sanoimme, Matti kyllä tunsi isäntänsä.
Istuneeksi tuskin ehti Matti, kuin jo tuli Eliina kantaen kahvia monenlaisten leivoksien kera.
"Lyö sekaan ja ota joka lajia", kehoitti nimismies Mattia.
Matti vitkasteli kahvia ottaissaan, palan sokeria pudotti kerrallaan kuppiinsa, katsoi tarjottimen kantajaa silmiin, nosteli leivoksia yhden erällään lautaselleen ja koukkasi samassa:
"Ja nyt meitä on sitte kolme kovaa."
Eliina ei ollut älyävinään Mattia, vaan sanoi: