"Sano sitte hänelle, ettei ota enää pestiä Kaitalaan."
Uutta pohjaa ei nimismies tarjonnut Matille, sillä hän tiesi että tämä olisi sen hyljännyt, joko sitte vastaamalla: "Monta monessa, kaksi viittä kymmenessä", tai jollakulla muulla asiaankuulumattomalla ajatelmalla.
Matti odotti niin hartaasti Mikkeliä, jolloin, äskettäin tehdyn kaupan mukaan, pääsivät muuttamaan Kauramäkeen, että aika tuntui hänestä loppumattoman pitkältä. Juhannuksena häntä äköitti ettei jo ollut Pertunpäivä, Perttuna hänen hyppysiään paleli kuin ei jo saanut ajaa Pekkaansa rappusien eteen ja nostella huonekaluja rattaille. Muitakin suruja ja huolia versoi, jotka Matti ypö yksin kantoi, sillä nuoresta Antero herrasta alkaen jaksoivat heillä kaikki hyvin ja elivät päivänsä perin levollisuudessa. Matti vaan yksin huolehti. Viljoja oli ostettu ja niitä säilytettiin vieraan aitassa … hiirien syötävänä luulletikin. Hevosilla ajoi vieras, lehmiä lypsi vieras, lampaita keritsi vieras, mutta muistikohan ajaja, lypsäjä ja keritsijä ruokkia, juottaa ja hoitaa niitä säällisesti; muistikohan vaan? Ja Mikkeli ei hätäillyt eikä jouduttanut tuloansa. Kesti päivä, kesti yökin, viikosta ei puhettakaan, sitä ei uskaltanut Matti ajatellakaan, niin oli pitkä ja ikävä. Ja yhden kuin pääsi loppuun, niin ala elämään uutta, kahta pitempää.
Mikkelin köyryaamu vasta kesti, ennenkuin päivä valkeni. Matilta jäi illalla silinterinsä vetämättä ja kun hän sitte yöllä heräsi seisoi se ja osoitti kahtatoista. Maata hän ei viitsinyt enää ruveta, vaan antoi lampun palaa, toivoen tunnin, kahden kuluttua päivän pilkoittavan. Sitte rupeaisi hän myllästämään ja puhdistamaan taloa, alottaen omasta huoneestansa, jossa työkalut ja vaatteet olivat viikonpäivät olleet valmiiksi ladottuina muuttoa varten. Kului tunti, kaksikin, vaan kyökissä oli yhtä pimeä kuin Kauramäessäkin. Matti kahlehti luontonsa, eikä ruvennut maltittomaksi. Noin kurillansa olisi hän halusta rummuttanut Eliinan jalkeille, mutta ei tohtinut, sillä jos isännän uni samassa häiriytyisi, niin kävisi pian kylmästi rauhanrikkojan. Aikansa kuluksi rupesi Matti veisailemaan pitkän pitkää arkkiviisua: "Suloinen ääni nyt kuuluu, tuolla yrttitarhassa". Viidettä kertaa hän sitä jo alotti ennenkuin kyökkiin ilmaantui valkia. Matti suvaitsi silloin täydellä äänellään laulaa värsyn:
"Sen oven minä kiini suljen
Jossa olin minä kasvanut;
Ja ystävääni mä seuraan
Jonka olen minä valinnut."
Samassa kuuli hän ratsastuksen töminän ja surkean hätähuudon maantieltä.
"Nyt on valkea jossakin valloillaan", lausui Matti itsekseen ja lähti joutuin ulos. Tallinnurkalle ehdittyään näki hän liekkien kohoavan Kaitalan talosta ja valkaisevan koko kylän. Valkean ympärillä liikkui ihmisiä tiheässä; kauemmaksi näyttivät ne mustilta ja rauhattomilta haamuilta.
Matti riensi hengen edestä tulipalolle. Täydellinen sekasorto ja hämmennys vallitsi siellä. Ruiskua ei ollut kyläkunnassa ja tuli oli päässyt niin ankaraan valtaan, että asuntuvan lasit jo sulivat ja porstuasta löivät liekit ulos. Emäntä kannettiin tunnotonna pihalle ja salista yritettiin pelastaa kalliinta ja kevyintä irtaimistoa. Isännästä eivät palvelijatkaan tienneet, oliko eilisellä matkallaan vaiko ylhäällä vinttikamarissa, jossa kesäiseen aikaan oli tapansa asuskella.
Kuultuaan palvelioiden välinpitämättömät arvelut ja tavattuaan
Aamoksen pelastuspuuhissa lausui Matti hänelle:
"Seuraatteko Aamos minua?"