"Mitä sinä oikeastaan pelkäät?" kysyi Kaarlo istuutuen sohvalle ja hypistellen Ilmarin teräksisiä kellonvitjoja.
"Luullakseni tiedät sen itsekin yhtä hyvin kuin minä. Olet kahdeksantoista vanha, kokematon ja ylen herkkäsieluinen. Jos levähtäisit Keski-Suomessa, niin minulla ei olisi mitään paheksumisen syytä; mutta täällä, Helsingissä…"
"Kuinka itsepäinen sinä olet tällä kerralla! Tahdon sivistyä, jalostua ja laajentaa näköpiiriäni. Annetaan sen asian nyt olla sinänsä", pyysi Kaarlo ja kumartui lähemmäksi Ilmaria.
"Annetaan sitte… Vaan missä kaikissa paikoissa olet käynyt?" kysyi
Ilmari ja katsoi terävästi Kaarloa silmiin.
"Odota hiukan! Muistatko vedon jonka löin Halmelan kanssa ylioppilastutkintoon tullessamme."
"Miksi en muistaisi? Halmela kosii ylioppilaana Helmiä. Rukkaset jos tulla tupsahtavat, niin ostaa hän kahdenkymmenen markan keitoksen, vaan kukkaset jos kauniisti syliin kannetaan, niin maksat sinä… Niin päin oli muistaakseni veikkanne."
"Niin juuri… Lähdettyäni täältä tapasin Halmelan Uuden teaatterin kohdalla. Hän maksoi viinit."
"Ahah!"
"Leipurin tytär antoi vaan rukkaset etevälle ja hyväpäiselle ylioppilaalle, josta on suuria toiveita, ei ainoastaan hänen omaisillaan, vaan sivullisillakin. Sinulle olisi Helmi antanut kukkaset."
"Ja sinulle."