JOKAPAIKAN EERON HELSINGIN-MATKA.
Jokapaikan torppa seisoo korkealla kalliolla, ja kalliolle näkyy koko Hurjain kylä päästä niin toiseen, lukuunottamatta viittä, kuutta metsätaloa, jotka ovat peräti kätkössä ja kaukana.
Torpan nykyinen isäntä Eero on lyhyt, leveähkökasvoinen ja varsin jokapäiväinen mies. Hän tekee päivän viikossa rikkaan talon työtä omalla hevosellaan ja kotoisilla eväillään. Taitava teurastaja on hän sitä paitse ja syksyisin haetaan häntä ahkerasti talosta taloon päättämään syöttiläiden päiviä.
Jokapaikan aineellinen toimeentulo on ahdasta. Sitä todistavat vastaansanomattomasti hatara asuinhuone, ränsistyneet ulkohuoneet ja Eeron värittömät kasvot. Vuosi on niin pitkä, että se tarkoin viepi tuomansa eväät, jopa säännöllisesti osan seuraavankin vuoden tuloista. Taantumisen ja vanhoillisuuden syitä on torpassa ja sen ulkopuolella, sepissä ja sysissä.
Henkiset riennot ovat täydellisessä sopusoinnussa aineellisten kanssa. Nuorena osasi Eero katkismuksensa niin hyvin kuin joku toinenkin, lauleli sitte aikansa uusia ja kauniita rakkauden lauluja ja meni aikoinaan naimiseen.
Rataansa myöten on Eeron elämä vierinyt eteenpäin hiljalleen ja kolinaa pitämättä. Aika ei näy hänessä vaikuttaneen sanottavaa muutosta, vaan lauluissa tapahtui käänne kuin Runebergin "Sotilaspoika" valloitusmatkoillaan osui Hurjainkin kylään. Kukaan ei kysynyt, mistä se tuli, ja kaikkein vähimmin Eero, vaan jokainen tunsi, mihinkä se meni: sydämmeen se meni ja lämmitti siellä, lämmitti niinkuin ei koskaan ennen. Eero sen kuuli, oppi ja otti omakseen. Monta vuotta on siitä kulunut ja monta kaunista laulua on hän sittemmin kuullut, vaan mikään niistä ei ole syrjäyttänyt Sotilaspoikaa. Se on Eerolle yhtä rakas tänään kuin parikymmentä vuotta sitte; sen sanat, sen sävel ovat hänestä yhtä uusia, yhtä lämpöisiä kuin ensi kerran tavatessakin. Talven kajeessa ilmassa metsätiellä kulkeissaan, kesän, helteessä hikoillessaan, kotonsa tanhualla, rikkaan talon työmaalla, niin … missäpä ei Eero olisi hyrähdellyt:
"Hän kylmää, nälkää…
Mun isän armahin."
Joulun läheltä on kertomuksemme. Kukko on kiekunut kerran, kaksi, alhaalla kylässä on tyyni, vaan Jokapaikan nurkissa, jossa tuuli nukkuu ani harvoin, liikkuu nytkin suojakas puuska. Valkeat pilkoittavat sieltä ja täältä ympäri kylää, talojen tuvista ja mökkiläisten akkunoista. Jo hyvissä ajoissa ennen päivänsarastusta pujahti kuu metsänrantaan ja punerti sieltä lumisien kuusien välistä. Tuoreita, koivuisia puita paloi Jokapaikan liedellä. Eeron vaimo keitti kahvia ja Eero istui lieden tasaisella kivellä ja rasvasi saappaitaan. Poika nukkui vielä vuoteella. Vahva tervan ja talin käry levisi matalaan huoneesen Eeron saappaista, kuin hän niitä pyöritteli käsissään, hauteli niitä liekkien lähellä ja taas käänteli. Saappaat olivat paikatut alta ja päältä, pitkin ja poikin; kokoa ja painoa oli niissä yhtäpaljo kuin paikkatilkkojakin.
"Nyt eivät ne vety … viiteen poutakesään", vakuutteli Eero ja painoi etusormensa kynnellä paksua pikilankaa oikean saappaan kärjessä, ennenkuin veti sen jalkaansa.
Vaimo mietti tärkeämpiä, eikä virkkanut Eeron sanoihin mitään. Sikurinpalanen oli kädessään ja kahvipannun kansi auki. Jota enemmän hän katseli sikuripalasta, sitä suuremmaksi se kasvoi hänen silmissään, ja ennenkuin se tipahti kiehuvaan kahvipannuun, oli se kutistunut neljä kertaa pienemmäksi alkuperäistä kokoansa.