Kukkomäeltä vastattiin Eeron lauluun:
"Semmosen hevosen ku virran juoksun
Sain minä isältäni;
Tuhatta markkaa ja punanen talo…"
Enempää ei Eero kuullut, sillä laulaja ehti harjalta alas ja katosi näkyvistä.
Eero hakisti ruunaa juoksuun ja yhättämään edelläkulkijaa. Jos saisi matkatoverin, niin…
Tuttu ja oman kylän mies olikin kulussa, renkimies Koskelan talosta. Vihto nimeltään ja heinäkuorman kanssa Helsinkiin menossa. Ilomielin lyöttäytyi Eero hänen seuraansa, Vihto oli Hurjain kylästä syntyisin niinkuin Eerokin. Ei ollut mies mikään liuhasuu, ei pilkannut köyhän kelkkaa, kuten isojen talojen rengit tavallisesti tekevät. Ja vaikka olikin vaan renki ja nuori, niin laskettiin ja uskottiin häntä yksin kaupunkiin myymään, ostamaan, toisin sanoen isäntien tehtäviin. Luotettavampaa toveria ei olisi voinut sattua saamaan.
Suuri, ruskea valakka oli Vihtolla, pitkiä ja harvoja askeleita se otti; ruuna leikkasi lyhyitä, mutta vinhasti, ja niin pysyttiin yksissä. Vihto oli tarkka mies, eikä mennyt tuppenaan äkäisen ruunan lähelle, vaan taputteli ensin lautasille, antoi leivänsyrjän suuhun ja muutamalla virstalla jo kesytti niin, että sai vaaratta korvan juuresta syyhytellä.
Jokaisen äkkijyrkän mäen alla tarttui Eero kaustanpäähän ja auttoi ruunaa. Ei sen vuoksi, että kuorma olisi liiaksi raskas ollut, ei, vaan sen vuoksi että Eero oli entisille tavoille uskollinen. Isävainaja oli niin tehnyt, hän itse oli ikänsä niin tehnyt ja niin tekee Juhokin.
Jutellessa matka joutui ja virstat lyhenivät. Tuomalan kylässä syöttivät, juottivat. Tuli siihen kaupungista päin hevosella ajaen mies, silmät punaisina ja ruumis koko lailla hervotonna. Eero oli poislähdössä ja antoi vettä ruunalle, kuin vieras pysäytti hevosensa ja alkoi irvistelemään ja suunkopua pitämään näin:
"Mistäs sinä mies olet, kuin et häpeä varsalla ajella, maitosuulla matkustella? Mistä?"
"Nokoniityn aidanjuuresta", selitti Eero ja käänsi ruunan Vihton perään.