Eeva vaikeni.
— Näet, enhän minä ole kuin muut miehet. Jos minä pyrin tuonne maailmaan — Joel heitti kättään etelän suuntaan, jossa oli kirkonkylä ja josta laajat viljelykset alkoivat — minä tämmöinen kapea, luiseva, kesakkonaamainen, jossa on vain pikkuisen miehen piirteitä.
— Elähän taasen, keskeytti tyttö, yrittäen nauraa iloisesti.
— Niinhän minä olisin kuin katajapahainen pihlajien rinnalla. Sormensuossa on minun oikea pesäni. Sillä näissä luisevissa käsivarsissa on voimaa, Jumala tietää että niissä on voimaa, vaikka omistajalta puuttuukin korea ja sorea muoto.
— Oletpa minun koreani ja soreani.
— Sormensuossa olen syntynyt ja kasvanut, sen loukoissa olen oravana juossut, hevona hirnunut, käkenä kukkunut, Sormensuon matalaan tupaan aioin tuoda sinut askartelijaksi… oh, rintaani kirveltää, sitä polttaa, polttaa…
He olivat taasen vaiti.
— Mitä se metsän tarjoominen merkitsee?
— Että raivata metsästä peltoa ja kasvattaa pellossa heinää. Sitä vain.
— Raivataan sitte. Olemmehan nuoret ja terveet. Taasen tuikahtivat
Joelin silmät.