— Sekö sinun neuvosi?
— Se.
— Metsä ei kasva heinää vuodessa eikä kahdessa. Sorrumme nälkään ja puutteesen.
— Semmoista elä ajattelekaan. Kaikki vaikenee ja seestyy. Elä huoli olla ihan milläsikään. Mutta nyt minun täytyy joutua kotiin. Elä huoli olla ihan milläsikään, kyllä sirkka meille vielä kesän laulaa.
Eeva nipisti Joelia korvasta — se oli hänen ainainen tapansa hyvästellä — ja lähti juoksemaan.
Joel katsoi hänen jälkeensä, katsoi miten valkeapohjainen esiliina hulmahteli kevättuulen käsissä, kun tyttö nousi mäelle, josta polku painui alas pelloille ja kylään.
Eeva, Eeva! Vehnän tähkä, puron sisko, sydämmen valkea aatos. Eeva,
Eeva!
II
Mökistä mökkiin, tuvasta tupaan kiiti kehoitus raskaan työn tekijöille saapua Vaaksan tanhualle kahdeksan tienoissa illalla. Kehoitus koski miehiä, naisia, nuoria, vanhoja, keskenkasvuisia, koski kaikkia, jotka hikiotsin työtä tekivät ja raatoivat.
Läksivät joukot liikkeelle, ken uteliaisuudesta, ken huvin vuoksi, ken vakavamielisenä, vain ani harva käsitti yhtymisen tarkoituksen. Jo seitsemän ja kahdeksan vaiheilla vilisi miestä ja naista Vaaksan tanhualla. Vilkasluonteisimmat hoilasivat ja melusivat, mutta vanhemmat ja vakavammat pitivät pakinaa keskenään, toiset loikoen nurmella, toiset tanhuan aitaan nojaten ja torpan ikkunoihin silmäillen, kun tiesivät oudon miehen elostelevan tuvassa.